Autiotalosta kertoessa tuli mieleeni toinen tarina autiotaloon liittyen. Tarina, joka tapahtui eräälle aikoinaan tuntemalleni Petrille (kyllä, oma arkeni on viime päivinä ollut niin tylsää, että on ruvettava jo postaamaan muiden elämästä...).
Petri oli viettänyt pitkäksi venähtänyttä iltaa lähipubissa jutellen ja biljardia pelaten. Viimeiset biljardipallot pussitettuaan oli muu porukka todennut olevan kotiinlähdön aika. Petriä oli harmittanut, hän olisi vielä jäänyt mielellään pelaamaan muutaman pelin hälyiseen kantakuppilaan, mutta oli tyytynyt kaveriensa ratkaisuun.
Baarin pihalla miehet olivat huikanneet toisilleen hyvästit, ja lähteneet omiin suuntiinsa.
Petri oli ottanut suunnan kohti bussipysäkkiä. Kesäyö oli ollut pimentynyt, mutta ilma ollut lämmin ja leuto. Ilmassa oli tuoksunut öinen kosteus, ja heinäsirkat olivat sirittäneet tienvarsien heinikoissa ääntä pimeyteen.
Vasta jonkin matkaa käveltyään Petri oli ymmärtänyt, että viimeiset bussit olivat menneet jo aikoja sitten, eikä budjetti kestäisi nyt taksimatkaa. Kiroillen mies oli alkanut taittaa kotimatkaa jalkaisin hiljaista tietä pitkin, mutta jo muutaman kilometrin jälkeen oli pitkä ilta alkanut vaatia veronsa.
Maaseututiellä oli ollut hiljaista, vain yksi auto oli ohittanut Petrin tämän matkan aikana. Tästä syystä ajatukset liftaamisestakin olivat jääneet nopeasti.
Mieli synkkänä Petri oli jatkanut kulkuaan. Jalat olivat painaneet kumpikin tonnin, askel oli ollut haparoivaa ja jatkuvasti väsytti vain enemmän. Hän ei tulisi jaksamaan loppuja kilometrejä, mutta mitä muutakaan olisi voinut tehdä?
Vastaus oli isketty Petrin silmien eteen, kun tämä oli havainnut metsän reunalla seisovan vanhan ladon. Se oli näyttänyt autiolta, tai ainakin niin vanhalta, että omistaja tuskin pahastuisi yhden yön majoituksesta.
Tästä oljenkorresta toiveikkaana Petri oli harpponut viljaa kasvavan pellon poikki.
Ladon ovi oli auennut ruostuneet sarana naristen. Sisältä oli iskenyt nenään heinän ja vanhan puun haju, kun Petri oli haparoinut puhelimensa taskulampun päälle. Vanhoja heinäpaaleja ympäriinsä. Osa niistä oli vielä jotenkin koossa, osasta nauhat olivat antaneet periksi heinien levitessä lattioille.
Niiden keskeltä olivat kohonneet vanhat harmaapuiset tikapuut, jotka veivät vinttitasolle. Vintin luukku oli irronnut ja pudonnut lattialle heinien sekaan. Vintin oviaukosta oli näkynyt vain mustaa pimeyttä.
Petri oli miettinyt, että vintillä voisi olla kuitenkin turvallisempaa nukkua. Ladon ovea ei saanut sisäpuolelta suljettua, vanha salpa oli jäänyt käteen. Vintille eivät ainakaan eläimet niin helposti pääsisi, Petri oli perustellut itselleen kammetessaan itseään ylös huolestuttavasti narisevia tikkaita.
Vintin heinäpaalit olivat olleet pölyisiä ja korret kutittaneet ihoa. Silti heinäkasalle heittäytyminen oli kuulemma tuntunut siltä, kuin olisi heittäytynyt viiden tähden hotellin sviitin sängylle.
Pian Petri oli painanut silmänsä kiinni ja nukahtanut.
Jostakin kuuluva ääni oli kuitenkin havahduttanut hänet unestaan. Miehellä ei ollut mitään tietoa, kauanko oli ehtinyt torkkua. Ainakin pimeää oli vielä ollut, ja vintin ikkunasta näkynyt puolikuu taivaalla.
”Ajattelin ensin nähneeni unta” Petri kertoi muistellessaan tuota hetkeä. Hän oli kuullut toisen äänen. Alakerrassa narisi jotakin, kuin vanhojen salpojen narina. Petri oli kuunnellut hiljaa heinillä maatessaan miettien, että peura tai muu eläin oli tullut syömään alakerran heiniä, liikuttaen samalla ladon ovea.
Narinaa olivat seuranneet kuitenkin askelten äänet. Jonkin suuren, mutta ainakaan peura tai hirvi ei sitä saisi aikaan. Ja askelia oli seurannut raahautuva ääni.
”Kuin kävelisit ja raahaisit perässäsi jotain painavaa” Petri kuvaili minulle.
Tämän hän olisi voinut selittää itselleen vielä jotenkin, kuten eläimellä, joka raahaisi suurikokoista saalista mukanaan. Sitten Petri oli kuullut äänen, jonka oli vaikeampi uskoa olevan eläimestä lähtevä.
Hän oli terästänyt kuuloaan yrittäen olla edes hengittämättä. Vaikka miten tarkasti hän oli kuunnellut, oli hän varmempi, että alakerrasta kuului nyyhkytystä. Alakerrassa oli joku, joka itki.
”Yhdistettynä raskaaseen raahausääneen… Ymmärrät varmaan, miksen heti lähtenyt alakertaan katsomaan, kuka siellä nyyhkii?”
Kun äänet lopulta olivat kuulostaneet loittonevan, oli Petri varovasti kontannut vintin ikkunalle. Lasi oli ollut harmaan likainen, ja vanha lasi vääristänyt näkymää. Siitä huolimatta Petri oli nähnyt, kuinka tumma hahmo käveli vaivalloisesti kohti peltoa, raahaten perässään jotakin isoa. ”Kuin ihmistä”.
Petri oli luullut, ettei voisi enää olla enempää peloissaan. Hahmo pudotti raahaamansa taakan maahan, ja palasi omituisesti kävellen takaisin kohti latoa. Kuun valo loi kelmeää valoaan niin, että lopulta Petri näki sen kunnolla.
Se oli ihmisen pituinen, mutta sen iho oli harmaanruskean karvan peitossa. Yritettyään kaikin keinoin kuvailla sitä, oli Petri lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen todennut, että tuo hahmo näytti ihmisen ja lepakon yhdistelmältä.
Tuo olento oli hakenut ladon alakerrasta jotakin, joka oli osoittautunut lapioksi. Edelleen nyyhkyttävää ääntä pitäen se oli jatkanut matkaansa takaisin pellolle raahaamansa kantamuksen luokse, ja alkanut kaivaa maata. Multapaakut lentelivät ympäriinsä sen kaivaessa, ja välillä näytti kuin se olisi lyyhistynyt polvilleen maahan.
Tätä elämänsä oudointa näkyä todistaessa Petri oli unohtanut ajan ja paikan, eikä ollut havainnut ajoissa jalkojensa alta kuuluvia ritiseviä ääniä. Siinä vaiheessa, kun Petri oli ymmärtänyt jonkin olevan vinossa, oli vanha lattia jo pettänyt hänen altaan, ja mies putosi kauhusta parahtaen alakerran heinien sekaan.
Heinät olivat pehmentäneet pudotusta, eikä häneen ollut sattunut. Mutta siinä selällään kasan päällä maatessa ja heinäpölyä ulos keuhkoistaan yskiessä hän oli tiennyt, ettei putoamista voinut olla huomaamatta.
Vapisten Petri oli kohottanut päätään kuivien heinänkorsien varistessa hiuksilta. Ladon takaovella oli ollut tumma hahmo. Hahmo, joka oli tuijottanut Petriä silmääkään räpäyttämättä.
”Tai no, en tiedä… Vaikea sanoa räpäyttikö se silmiään, ne kun olivat...No, kuten lepakoilla…” Petri kuiskasi käheästi tätä kertoessaan.
Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan olivat tuijottaneet toisiaan tuon olennon kanssa kummankaan hievahtamatta. Sydän oli hakannut niin, että Petri kertoi uskoneen sen äänen kaikuvan kovaan ääneen.
Hän oli pelännyt henkensä edestä.
Petri ei ollut pystynyt kauhultaan edes huutamaan, kun olento oli lennähtänyt hänen eteensä ja tarttunut Petriä paidankauluksesta kiinni. Olennon kädet olivat mustat ja nahkaiset, kuin lepakon siivet. Kun se oli nostanut Petrin kasvot omiensa eteen, oli hän nähnyt olennon sihisevässä suussa kaksi terävää kulmahammasta.
Siinä kohtaa kertomusta Petri piti pitkän tauon, ja selvästi punnitsi mielessään lausetta, jonka lopulta päätti kertoa ääneen:
”Sillä hetkellä mietin… Ja taidan miettiä yhä… Mitä, jos tarinat vampyyreistä sittenkin ovat tarua vain niiltä osilta, että ne näyttäisivät täysin ihmisiltä?”
Mies kertoi, että kauhunsekaisissa ajatuksissaan hänen mielessään oli käynyt, että mitä tapahtuisi, jos tuo olento purisi häntä? Muuttuisiko hän itse samanlaiseksi olennoksi? Vai kuolisiko hän?
Kauaa Petri ei kuitenkaan ollut ehtinyt miettiä, kun olento oli lähtenyt raahaamaan häntä kovakouraisesti ulos ladosta. Mies oli rimpuillut ja yrittänyt tarttua kiinni mihin vain pystyi, mutta olento oli jatkanut kulkuaan hänen raahautuessaan perässä kuin riepukangas.
Tullessaan juuri kaivamansa kuopan vierelle, olento oli iskenyt Petrin maahan. Multa ja savi olivat tuoksuneet nenässä, ja poski painautunut kipeästi jotakin terävää pikkukiveä vasten. Mutta nyt hän oli siinä kuopan vieressä. Kuoppa, jonka olento oli ehkä kaivanut edelliselle löydölleen, ja nyt heidät molemmat haudattaisiin siinä samalla. Petrin mielessä oli risteillyt ajatuksia aina siihen, miksei lähtenyt ystävälleen yöksi. Miksi lähti mihinkään kotoaan juuri sinä iltana. Milloin ensimmäisen kerran tajuttaisiin, että hän olisi kadonnut lopullisesti. Löytäisikö kukaan ikinä hänen hautaansa.
Jostakin hänen hätääntyneiden ajatustensa takaa oli kuulunut ääni, joka ei tuntunut sopivan tilanteeseen. Petri oli nostanut päätään kostealta maalta ja katsonut olentoa, joka oli alkanut taas pitää nyyhkyttävää ääntä.
”Mietin, että ehkä tuo on ääni, jota se pitää ruoka-aikansa merkiksi” Petri totesi sytyttäessään jo kolmatta tupakkaansa tarinansa kertomisen aikana.
Hänen epäilyksistään huolimatta olento ei ollut tehnyt kuitenkaan elettäkään koskeakseen Petriin. Sen sijaan se oli ollut polvillaan kuopan toisella puolella, ja katsonut kuoppaan nyyhkyttäen. Haparoiden Petri oli noussut varovasti istumaan, pitäen katseensa tiukasti olennossa.
Hiljaisten nyyhkytysten katkaiseman hiljaisuuden jälkeen olento oli nostanut päänsä, ja Petri oli nähnyt sen silmissä kimallusta. Kimallusta, joka syntyi kuunvalon osuessa kyyneliin. Olento oli tuijottanut Petriä kyyneleet valuen ja vaimeasti nyyhkyttäen, kunnes se oli osoittanut terävällä nahkaisella sormellaan kuopan pohjalle.
Petrin sydän oli pudonnut olettaessaan, että olento käskisi häntä menemään kuoppaan. Hän ei edelleen voinut olla varma, mitä olennon itkulta näyttävät eleet todellisuudessa merkitsisivät.
Varovasti katsetta laskiessaan Petri oli kuitenkin nähnyt kuopan pohjalla jotakin, joka ei näyttänytkään ihmiseltä. Eikä eläimeltä.
Hitaasti Petri oli nostanut kännykkänsä taskustaan. Taskulampun valossa hän oli nähnyt kuopan pohjalla jotakin, mitä ei olisi odottanut näkevänsä.
Kuopan pohjalla, mustan mullan päällä maaten, oli maannut toinen samanlainen olento. Se oli näyttänyt olevan vähän pienempi, mutta vaikea oli kuitenkaan täysin tätä arvioida, koska kuopassa oleva olento oli puolittain kuin kivettynyt. Harmaa, tuhkan ja kiven yhdistelmältä näyttävä. Oli se mitä tahansa, yksi asia oli selvää. Kuopassa makaava olento oli kuollut.
Petri oli nostanut katseensa, ja katsonut itkevää olentoa silmiin. Sen hartiat olivat tärisseet, ja hiljainen nyyhke oli kohonnut ulvonnaksi. Tämän jälkeen se oli laskenut nahkamaisen kätensä kohti kuopan pohjaa, ja silittänyt kuolleen olennon poskea.
”Sillä hetkellä mietin… Olet pelottava hirviö, jota varmasti kaikki pelkäävät. Mutta parinasi on toinen samanlainen hirviö, jonka kanssa voitte pitää yhtä muuta maailmaa vastaan. Mutta sitten, yhtenä päivänä, oletkin täysin yksin…”
Petri kertoi, ettei ole vieläkään varma siitä, kuinka tuo yö päättyi. Aamulla hän oli herännyt kompostikasasta rivitalonsa pihalta, kun ohikulkija oli potkinut häntä hereille uhaten soittaa poliisit.
”En ainakaan sihise ja kasva karvaa, niin ehkä se ei sitten purrut…” Petri naurahti kolkosti.
Jonkun aikaa hän oli epäillyt nähneensä vain unta. Väsähtänyt viime metreillä pihalle, ja uneksinut koko ladon ja hirviön.
Kunnes loppukesän uudella iltareissulla hän oli saanut puhuttua mukaansa pari kaveriaan mukaan katsomaan, oliko asia tosiaan näin. Ja siellä se lato oli ollut, ovi yhä auki roikkuen. Kaverit olivat jutelleet iloisesti ja naureskelleet asiaa, mutta Petrin silmät olivat havainneet jotain pellon laidalla. Tumma hahmo, joka tuntui tuijottavan heitä.
”Sanoin kavereille, että lähdetään tekemään jotain mielenkiintoisempaa, niin lähdettiin sitten pois…”.
En suoraan sanoen tiedä, paljonko Petri oli jälkikäteen värittänyt tarinaansa, tahallaan tai alitajuisesti. Suuremmalla todennäköisyydellä mies oli hoiperrellut kotitalonsa pihalle ja väsähtänyt sinne. Ladon oli saattanut nähdä joskus ohimennen, ja ainakin suoralta tietoisuudelta unohtanut.
Kyllähän tuota silti jää miettimään. Yksinäistä, itkevää hirviötä.