Niin se aika vuodesta taas koitti. Päivä, jota välttelen viimeiseen asti keinolla millä hyvänsä. Mutta tänä vuonna en päässyt sitä ajoissa pakoon. Itse asiassa unohdin koko asian, kunnes se tuli säälimättömänä vastaan astuttuani sisään toimiston ovista.
Nimittäin tyhy -päivä.
”Yhteishenki ja työhyvinvoinnin ylläpitäminen on tärkeää, siksi siihen panostetaan ja kaikki osallistuvat.” pomo totesi, kun yritin perustella itseäni ulos tilanteesta. Oli myöhäistä paeta, kun pomo luuti jo pihalla olevaan tila-autoon muun tiimin sekaan.
Jos olisin tiennyt, minne oltiin matkalla (tai no, oikeastaan kuunnellut siitä tiimikokouksessa), olisin vaikka leikkinyt kokonaan kuollutta välttääkseni matkan.
Pohjustuksena, viattomassa lapsuudessa vietin parhaimmat hetket maalla kesämökillä. Siellä oli rauhallista, toisinaan jopa onnellista. Elämä oli mukavaa, ja silloin kuului johonkin. No, muutama aave mahtui sinnekin jo silloin, mutta siitäkin huolimatta.
Mutta kuten kaikki muukin, mökki on mennyt jo aikoja sitten.
Kunnes tänä päivänä sitten kohtasin sen uudestaan. Kyllä. Jotakin kautta juuri tuo mökki, kaikista Suomen tuhansista mökeistä, oli saatu vuokrattua päiväksi käyttöön.
Auton parkkeerattua tiimi asteli suoriltaan kohti mökin ovea naurun ja rupattelun saattelemana. Yksi meinasi kompastua maahan jääneeseen painautumaan. Painautuma, joka oli jäänyt koirani kaivettua siihen aikoinaan kuopan. Epäilen, että se oli tainnut kaivaa niitä keskelle kulkureittejä juuri siksi, että toisinaan niihin joku pannuttaisi.
Mökin kuistin portaat narisivat, kun niitä asteltiin ylös. Kuisti, jonka isäni rakensi. Kuisti, jossa aikoinaan näki aamuisin isän lukemassa päivän lehteä ja polttamassa tupakkaa. Ja joskus huutelemassa naapureille. Epäsosiaalisuus saattanee olla periytyvä piirre.
”Tuletko?” joku huikkasi, mutta tuntui, ettei tyhy -päivän ohjelmisto ollut minua varten juuri nyt. Muille se oli vain paikka, jossa kestettäisiin tämä tämän vuoden pakollinen paha. Sitten kotiin, ja elämä jatkuisi. Itse näin siinä rauniot kaikesta siitä, kun elämä oli vielä toisenlaista.
Jalkani tuntuivat päättävän suunnan itse. Kuljin kuin tahdoton zombi läpi pihan ja ohi kuistin, jatkaen matkaa kohti järven rantaa.
Ilma oli viileä, mutta rannan tuomen oksien läpi paistavat auringonsäteet lämmittivät. Järven pinta oli tyyni, ja se näytti melkein mustalta. Pinta rikkoutui astellessani laiturin päähän. Laituri olisi hyvin voinut olla sama, jonka päässä joskus istuin keskittyneesti mato-onki kädessäni, odottaen kohon nykimistä. Mutta epäilen, että laituri oli taidettu uusia jo muutamaan otteeseen.
Jossain kuvitelmien takana saatoin haistaa savun rantasaunasta, ja kuvitella sen narisevan oven kohta avautuvan. Mutta samalla tiesin, ettei se avautuisi.
Sepelkyyhky huhuili jossain kaukana, muuten oli hyvin hiljaista.
Haistoin nenässäni palavan tupakan. Ehdin miettiä, että ehkä vain toivoin ja kuvittelin myös sen. Pian tunsin kosketuksen olkapäälläni.
Käänsin hitaasti katsettani, ja kohtasin ruskeat silmät. Silmät, joskus olivat olleet turvallisimmat silmät maailmassa. Isän silmät.
Voisin sanoa katseen kestäneen ikuisuuden, vaikka olisi mennyt vain hetki. Joskus aika vain lakkaa olemasta.
Rikoin lopulta hiljaisuuden:
”Mietinkin, oletko täällä. En ole löytänyt sinua mistään muualta.”
Isä hymähti tumpaten tupakan veteen. Se sihahti hehkuvan pään sammuessa.
”Muistatko, kun opetin sinua uimaan täällä?” hän kysyi lopulta.
Isä katseli järven suuntaan, ja kosketti toisella kädellään veden pintaa.
”Se on jo tosi lämmintä. Me voitaisiin tehdä uimaharjoituksia vielä tämän kerran?”
Nyökkäsin hyväksyvästi. En olisi osannut muutakaan. Isä nousi ja laskeutui uimatikkaita pitkin veteen.
Ei, en edes kyseenalaistanut, miksi hän meni veteen vaatteet päällä. Tai että miksi hän halusi uida vielä kylmässä vedessä. En ajatellut mitään, halusin vain uida hänen kanssaan. Kaipaus taitaa olla käsittämättömin tunne maailmassa.
Ollessaan vedessä kaulaa myöten, kohotti hän toisen kätensä auttaakseen minut sinne. Tartuin käteen empimättä, ja olin nousemassa seisomaan päästäkseni uimatikkaille. Mutta jokin veti minut takaisin. Avainketjuni oli solahtanut laiturin aukosta läpi, ja olin nyt jumissa.
”Tule vain, ei hätää.” isä sanoi lempeällä äänellä.
Nyökkäsin, ja yritin nykiä avainnauhaa irti siinä onnistumatta.
”Tule vain.” hän toisti, mutta nyt kireämmällä äänellä.
Aioin päästää isän kädestä irti voidakseni irrottaa avainnauhan vaatteistani, mutta hän tarrasi käteeni niin, että se tuntui kipeältä.
Käänsin katseeni avainnauhasta kohti isääni hämmentyneenä, kohdatakseni vain järkytyksen.
Isän tilalla oli nyt ihmistä muistuttava vihertäväihoinen olento. Sen kasvot olivat ryppyiset, ja sen vihreä, sammaleinen parta oli täynnä risujen kappaleita. Silmät olivat sameat, ja sen päästä roikkui levää. Kuin jokin, joka olisi ollut vedessä todella, todella pitkään.
Se veti kädestäni, mutta tartuin vapaalla kädelläni uimatikkaisiin ja tappelin vastaan minkä pystyin. Vesi pärskyi, kun se teki kaikkensa saadakseen vedettyä minut mukanaan järveen. En pystynyt edes huutamaan, kun kohdistin kaikki voimani pitääkseni kiinni uimatikkaista. Rimpuilin ja potkin jaloillani niin, että sain niillä otettua tikkaista lisätukea, ja lopulta olennon ote hellitti. Se lennähti taaksepäin roiskuttaen vettä kuin uimahyppääjä.
Hengitin raskaasti. Olento nousi hetkeksi vielä pintaan niin, että näin sen kasvot. Se avasi suunsa päästäen kimeän äänen. Sen jälkeen se vetäytyi pinnan alle ja katosi.
Hoipertelin täristen laiturilta saunan portaille. Vapisin, ja oksensin portaiden viereen.
Olin juuri selvinnyt näkistä tai vetehisestä. En muista, kumpi pystyi ottamaan jonkun muun hahmon houkutellakseen mukaansa veteen.
Palasin mökille vasta kun pystyin kävelemään vapisematta. Kukaan ei ollut edes huomannut poissaoloani, ja tällä kertaa parempi niin.
Ennen paluukyytiä kävin vielä rannassa. Pysyttelin kaukana rantaviivasta, sillä pystyin näkemään rantakivien väliin naamioituneen vihertävän päälaen, jonka puolittain näkyvät silmät tarkkailivat minua.
Kyyristyin maahan, jotta sain siihen rannasta katsekontaktin.
”Kuule, ei ollut yhtään cool juttu.” totesin vaimealla äänellä.
”Mutta ei muistella pahalla.”
Ei vastausta, vain tiivis tuijotus. Se ilmeisesti tarkkaili, jos ottaisin yhdenkin askeleen liian lähelle vesirajaa, ja olisin saatavilla. Mutta sitä virhettä en aikonut tehdä.
”Taidat muistaa isäni, kun sen hahmon otit?”
En edes hämmästyisi, vaikka isä olisi hengaillut tuon olennon kanssa. Varmaan olisi tullut sen kanssa paremmin toimeen, kuin monen ihmisen. Ainakaan niin kauaa, kun hän täällä oli, ei ollut yksikään vesiolento vetämässä mukanaan veteen. Ja toisaalta isä oli aina sitä mieltä, ettei veteen heitellä mitään ylimääräistä. En tiedä. Ehkä heillä oli jokin oma symbioosinsa. Kunnes kaikki muuttui.
”Minäkin kaipaan häntä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti