Kesäloma ja korttipelit

Kesäloma. Hetki vuodesta, jolloin ei muutamaan tuntiin tarvitse stressata työasioita.

Niissä merkeissä keittelin tänään aamukahvit. Television ääreen mennessä toivotin huomenet ikkunan takaa tuijottavalle Pelolle.

Niin, en ole tainnut muistaa mainita. Tuossa jokin aika sitten se alkoi ilmestyä myös päiväsaikaan. Ensimmäisen kerran säikähdin puolikuoliaaksi, kun aamuauringon paisteessa näin sen tuijottavan minua ikkunasta.

”Se oli pelästyminen, ei pelkoa, niillä on eroa!” huusin rintaani pidellen, kun Pelko alkoi hapuilla taas uutta lyhtyä esiin.

En tosiaan tiedä, mikä sitä vaivaa. Tai siis, luulisi sillä kiirettä riittävän leijuessaan jokaisen peloissaan olevan ihmisen perässä. Mutta nyt se on hengaillut terassillani jo pari viikkoa tuijottaen sisään ikkunasta.

No, siitäkin huolimatta aloittelin tänään taas vuosittaisen kesälomarutiinini. Eli kaappien siivoamisen ja inventaarion. Elämä on paljon helpompaa, kun ei säilö kaappeihin läjäpäin turhaa tavaraa.

Sai mennä omiin läjiinsä pois menevät vaatteet, vaatepuille siististi säilytettävät. Reikäiset roskiin, käyttökelpoiset, hyväkuntoiset kierrätykseen. Taidetarvikkeet, tarvitsenko jokaisen luonnoksen muistoksi? Kehittymistään on tietysti aina hauska seurata, mutta en ehkä silti tarvitse jokaista paperinpalaa todisteeksi siitä, että olen tänään vähän parempi kuin eilen.

Siinä siivotessa löysin sattumalta myös vanhat pelikortit. Selkäkuvista tunnistin ne joskus aikoinaan jonkun ostoksen kylkiäisenä saaduiksi. Pläräsin pakan läpi tarkistaen, että siinä olivat kaikki kortit tallella. Sormet alkoivat syyhytä vanhoihin kunnon korttipeleihin, joita joskus aikoinaan isän kanssa kesäisin mökillä pelattiin.

Ajatukseni keskeytti se tosiasia, ettei minulla ollutkaan enää pelikaveria.

Selailin kortteja harmistuneena miettien, että tässä taisi olla syy siihen, miksi ihmisillä on kavereita. Voi pelata korteilla kaksinpelejä.

Katselin harmistuneena ikkunalle, josta Pelko tuijotteli apaattisena sisään. Siinä sitten nousi mieleen yksi ajatus.

Potkaisin terassitossut jalkaan ja astelin pihan puolelle.

”Kuule, Pelko.” huikkasin huppupäiselle olennolle. Se käänsi päätään minun suuntaani merkiksi, että ilmeisesti oli kuullut minut.

”Osaatko pelata korttia?”

Se ei sanonut mitään, tuijotti vain.

”Tule tänne, opetan.” huikkasin istuessa terassipöydän ääreen. Pelolla ei tainnut olla aavistustakaan mistä puhuin, mutta se lipui kuitenkin hitaasti pöydän ääreen vastapuolelleni.

Jaoin kummallekin kortit selostaen samalla Pelolle lempipelini sääntöjä. Asetin lopun pakan keskelle pöytää.

”Laitoin aloituskortin, nyt sinä katsot omasta pakastasi sopivan ja asetat sen tämän minun korttini päälle. Sitten otat tästä pakasta uuden kortin niin, että meillä on molemmilla koko ajan viisi korttia kädessä.” selostin Pelolle ja osoitin pakkoja pöydällä. Se näytti jopa kuuntelevan, ainakin se katsoi pöydälle pakkojen suuntaan.

”Anteeksi…” kuului yllättäen toisesta suunnasta.

Äänen suuntaan vilkuilemalla näin naapurini kuikuilevan terassien välisen aidan yli.

”Ajattelin ilmoitella, että pidän tänään pienet juhlat, niin saattaa olla vähän meteliä, mutta sulla taitaakin olla itselläsikin vieraita...?” hän totesi lauseen loppupään hiipuessa, silmäillen hämmentyneenä minua ja Pelkoa.

Epäilisin vahvasti, ettei naapuri nähnyt Pelkoa. Olettaisin, että keskiverto-ihminen pelästyisi niin pahasti sen nähdessään, että todennäköisesti naapuri näki nyt vain minut pelaamassa yksinäni kaksinpeliä pelikorteilla. Kuultuaan minun juuri selittäneen korttipelin sääntöjä ”yksikseni”.

En osannut sanoa naapurille mitään, ja hänkin tuijotteli pitkään terassini terassilautoja ilmeisesti miettien, mitä tällaisessa tilanteessa voisi sanoa.

”Niin ja oikeastaan, säkin olet ihan tervetullut niihin juhliin.” hän totesi lopulta.

”Ei kiitos.” totesin ykskantaan kääntyen taas selaamaan pelikortteja. Tunnistan kyllä, milloin kutsu on esitetty puolipakolla sääliessään yksinäistä naapuria. Sitä paitsi, en muutenkaan oikein osaa olla ihmisten seurassa.

”Ei siis oo mitään erikoista, pelataan ainakin sellaista lautapeliä, missä on kaikenlaisia mytologisia olentoja ja sen sellaista.” naapuri vakuutteli.

Kiinnostukseni heräsi aavistuksen, ja nostin katseeni korteista.

”Tiedättekö te paljonkin myyttisistä ja yliluonnollisista olennoista?” kysyin vilkuillen samalla syrjäkarein Pelkoa. Se tuijotteli edelleen pöydällä olevia pelikortteja.

”Joo, jotain nyt ainakin. Kiinnostaako suakin myyttiset hahmot?” naapuri kysyi yrittäen ilmeisesti tarttua johonkin yhteiseen puheenaiheeseen.

”Olosuhteiden pakosta.” totesin Pelkoa katsellen. Sen harmaa luiseva sormi oli alkanu sivellä korttien pintoja kuin miettien, minkä laittaisi ensimmäiseksi.

”Mietin vaan, että jos nyt esimerkiksi olisi jonkinlainen hahmo, joka tarjoaisi sellaista valolyhtyä, niin mitähän se voisi tarkoittaa?”

Naapuri mietti partaansa sivellen.

”Vaikea sanoa, pitäisi tietää tästä hahmosta vähän enemmän. Äkkiseltään mietittynä voisi ajatella, että lyhdyllä yrittää tuoda valoa ja selkeyttä, jotta selviäisit vaikeista ajoista ja tilanteista.” hän totesi pohtivalla äänellä aitaan nojaillen.

”Mistä olet lukenut tästä hahmosta, olisin kiinnostunut itsekin tutustumaan?”

Vilkuilin Pelkoa, joka arpoi nyt luisevalla sormellaan kahden pelikortin välillä.

”Vähän yllättäen törmäsin yksi ilta.” totesin.

”Ok. Mutta hei, oot tervetullut.” naapuri huikkasi ollen jo kääntymässä, kun otsaa rypistäen katsoi tarkemmin terassipöytääni.

”Eikö sulla ollut tossa äsken yksi kortti?” hän kysyi hitaasti osoittaen pöydän keskellä olevaa keräyspinoa.

Tosiaan, Pelko oli kuin olikin asetellut kortin aloituskorttini päälle. Ja vieläpä loogisesti sääntöjen mukaan.

”Tuulenvire varmaan.” totesin hymynkaretta peitellen.