Muutama viikko sitten heräsin yhtenä yönä outoon tunteeseen. Huoneessa oli pimeää ja hiljaista, mutta siitä huolimatta tunsin, etten ollut siellä yksin. Kello tikitti hiljaisella äänellä pöydällä, ulkona tuulessa heiluvat koivut tekivät varjoja katulamppujen heijastuksesta. Istuin ja tuijotin pitkään, kunnes viimein näin sen. Pimeässä erotin tumman hahmon istumassa sänkyni jalkopäässä.
Haparoin pimeässä puhelinta yöpöydältä kääntämättä katsettani tuosta hahmosta. Olin tietysti unohtanut taas terassin oven auki, ja tuo tyyppi oli tunkeutunut sen kautta sisään. Jostain syystä sen sijaan, että etsisi jotain varastettavaa, tyyppi istui nyt sängyllä jalkojeni päällä ja…
Keskeytin hätänumeron näppäilyn ja katsoin hahmoa tarkemmin. Se istui jalkojeni päällä, mutten tuntenut sen painoa. Se istui selkä kyyryssä ja pää painuksissa, mutta niin, että olisin tuntenut sen painon siinä istuessaan. Se ei ollut ihminen, vaan jotain muuta.
Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja katsoin hahmoa miettien, miksi mikään yliluonnollinen olio tuhlaisi aikaansa minun luonani. Ehkä se oli uusi hommassaan.
”Mikä homma?” kysyin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.
Hahmo ei vastannut, ei edes kääntänyt katsettaan minuun. Jos sillä kasvoja siis edes oli.
”Kuule, jos tarvitset sieluja tai jotain, niin kannattaa jatkaa matkaa. Minulla ei sellaista ole.” totesin ja painoin pään takaisin tyynyyn. Olkoon sitten siinä, jos niin halusi. Kunhan ei häiritsisi enempää nukkumistani.
Kuulin heikkoa kahinaa, kun olento viimein liikahti. Olin sulkenut jo silmäni tavoitellakseni unta uudelleen, mutta heikko valonkajo tunki silmäluomieni lävitse olennon osoittaessa minua jonkinlaisella valolla. Siristin silmiäni auki ja nostin päätäni ärtyneenä.
”Pitääkö soittaa joku manaaja paikalle? Täällä ei ole sinulle mitään, ala vetää!” ärähdin hieroen silmiäni. Niiden tottuessa valoon näin hahmon olevan nyt kääntynyt minua kohti, roikottaen kädessään lyhtyä. Lyhdyn kynttilä tuikki kirkasta valoa.
Hahmo nojasi minua kohti. Sen kasvot olivat peitetty mustalla hupulla, mutta saatoin olettaa sen tuijottavan minua. Näin, kuinka sen harmaat luurankomaiset sormet upposivat peiton lakanoiden poimuihin. Toisella kädellä se kohotti mustaa lyhtyä, jonka varjot lepattivat kynttilän liekin mukana.
”Minä olen Pelko.” se sanoi lopulta käheän raastavalla äänellä. Kuin jokainen sana olisi ollut tuskan takana.
”Hauska tutustua, Pelko. Nyt voit häipyä, hyvää yötä! Ja vie se valo hemmettiin.” murahdin kiskoessa peittoa ylleni.
”Minä olen Pelko.” se toisti uudelleen, ja tuikkiva lyhty heilahteli kevyesti sen harmaiden sormien otteessa.
”Sanoit sen jo, häivy!” ärisin peiton alta. Olento kiskaisi peiton yltäni, ja heilutteli lyhtyään kasvojeni edessä.
”Minä olen Pelko. Lyhtyyni syttyy valo vain, jos joku pelkää.”
”Minua ei pelota.” tiuskaisin ja yritin vetää peittoani takaisin, mutta olento viskasi sen lattialle.
”Kynttilä palaa. Sinua pelottaa.”
”Minua ei pelota!” ärähdin nyt kovemmin.
”Kynttilä palaa. Sinua pelottaa.”
”Minä. En. Pelkää!”
Sitä jatkui koko yön, aina auringon nousuun asti, jolloin olento hiljalleen hiipui pois. Se ei kai voi näyttäytyä päivänvalossa.
Väsyneenä matkalla töihin mietin, voisinko kertoa syyksi hitonmoiselle väsymykselleni, että väittelin koko yön Pelon kanssa.
Se palasi seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Joka kerta sen hemmetin lyhtynsä kanssa. Lopulta torjuttuani sen tarpeeksi monta kertaa, se tyytyi jäämään ulos terassille. Ja nyt joka yö se seisoo terassilla ikkunan takana, tuijottaen sisälle ja roikottaen kädessään valoa tuikkivaa lyhtyä.
Vedän nykyään vain verhot eteen ja laitan tv:n ääntä kovemmalle, jotten kuulisi sen sanoja ”Lyhty palaa yhä”.
Koska minua ei pelota.
