Tässä kun nyt aloin nuoruutta muistelemaan, tuli mieleeni vielä
yksi toinen tarina, josta olisin voinut muutamalla sanalla mainita.
Tiedättekö
aaveenmetsästäjät? Siis sellaiset porukat, jotka käyvät
erilaisten laitteiden kanssa väitetysti kummittelevissa paikoissa,
ja yrittävät saada taltioitua todisteita kummittelusta?
Aikoinaan tämä oli
vielä uusi asia, ja nuorena näin tämän hetken aikaa hyvin kiinnostavana toimintana.
Oletko koskaan
miettinyt, kuinka mielenkiintoista olisi päästä seuraamaan
tällaista ryhmää työssään? Jopa sellaisessa paikassa, jonka
lopulta voidaan sanoa olevan tyhjäksi todettu.
Jouluisen kokemukseni jälkeen aloin etsiä internetistä tietoa erilaisista oudoista
tapahtumista, ja löysin sattumalta tieni haamuryhmän nettisivuille.
Kutsun heitä haamuryhmäksi, en suoraan sanoen enää muista, mikä
heidän ryhmänsä oikea nimi oli.
Sivuilla kolmihenkinen ryhmä esitteli toimintaansa, ja kertoi
etsivänsä jatkuvasti uusia tutkittavia kohteita. Etusivulla komeili
taiteellisesti sommiteltu kuva ryhmän jäsenistä, muille sivuille
oli upotettu videoita tutkimuksista, sekä valokuvia kohteissa
kuvatuista orbeista ja sen sellaisista. Niin, orbit ovat niitä
valopalloja, joita toisinaan ilmestyy valokuviin.
Vietin sinä iltana monta tuntia tutkien noita kotisivuja, katselin
videoita ja luin ryhmän kirjoittamia raportteja eri
tutkimuskohteiden havainnoista.
Kun tutkin etusivua vetäen palkin alas asti, osui silmiini
teksti ja yhteydenottolomake. Ryhmä oli päättänyt ottaa
seuraavaan tutkimuskohteeseensa mukaan vierailijan seuraamaan
tutkimuksia, sekä osallistumaan tutkimuksista kuvattavaan videoon.
Jättämällä lomakkeen avulla yhteystietonsa osallistuisi
arvontaan, jossa yksi onnekas voittaisi palkinnoksi tämän
osallistumisoikeuden.
En ollut koskaan voittanut arvonnoista mitään. Siitä huolimatta jätin
yhteystietoni empimättä, klikkasin tiedot matkaan ja sammutin
tietokoneen.
Ehti kulua pari viikkoa, kun puhelimeeni kilahti yllättävä viesti.
Vastoin odotuksiani, olin kuin olinkin voittanut tuon arvonnan.
Epäusko ja onnen tunne vuorottelivat, ja jäin odottamaan viestissä
mainittua päivämäärää, jolloin ryhmä lähtisi uudelle
tutkimuskohteelle.
Tuona määrättynä päivänä odottelin tihkusateessa huoltoaseman etuovella. Tämä oli viestissä sovittu tapaamispaikaksi, josta matka jatkuisi ryhmän autolla. Kun vanha vaalea Opel kaarsi parkkiin matkustajien katsoessa minua arvioivasti, arvelin ryhmän saapuneen paikalle
Ryhmä koostui kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta. Sannasta,
Tonista ja Markuksesta. Kaikki kättelivät minua pikaisesti
tavatessamme, ja Toni selkeänä puhemiehenä alkoi käydä
pikaisesti läpi päivän ja illan suunnitelmaa.
”Eli meillä on ennalta varattu kohde parinkymmenen kilometrin
päässä. Se on yksityiskoti, jonka omistajat ottivat yhteyttä ja
kertoivat mahdollisesta paranormaalista toiminnasta.”
Nyökkäsin innoissani. Tonin selittäessä loput ryhmästä kävivät hakemassa huoltamon kahvilasta eväitä matkaa varten.
”Ruoka tulee meidän puolesta, on osa tätä voittoa.” Toni
totesi ylpeyden häivähtäessä äänessään.
”Kiitos! Montako osallistujaa arvonnassa muuten oli?” kysyin
mielenkiinnosta.
Tonin kasvot kiristyivät tämän mutistessa, että olin ollut ainoa
osallistuja. Sivustolle ei ollut löytänyt vielä montaakaan
kävijää, ja yksi arvonnan tarkoituksista oli ollut kasvattaa
sivuston kävijämäärää ja samalla tutkimusten seuraajaa. Tämä
selitti epätavallisen arpaonneni.
”Et muuten maininnut lomakkeella, että oliko sinulla ennestään
jotain kokemuksia, joita voisi epäillä paranormaaleiksi?” Toni
kysäisi avatessaan esiin karttaa, josta näytti minulle kohteen
tarkemman sijainnin.
”Kyllä, itse asiassa. Olen töissä kaupassa, jossa joulupukki
-mallinukke lähti kävelemään itsestään, eikä sitä ole
vieläkään löydetty.”
Toni nosti hitaasti katseensa kartasta, ja tuijotti minua
ilmeettömänä. Sitten hän taitteli kartan takaisin taskuunsa, ja
autolle kävellessä mutisi jotain sen suuntaista kuin ”Tää on
taas näitä”.
Pohdin Tonin perässä kävellessäni, että oliko hän ehtinyt
kohdata jo muitakin, jotka olivat tuon pukin nähneet?
Matka ei ollut pitkä. Sen aikana kolmikko keskusteli keskenään
laitteista ja niiden käytöistä, joista en ymmärtänyt sanaakaan.
Puheissa toistui evp, ghostbox ja muista vastaavia. Toni ei minulle
juuri enää puhunut, mutta Sanna ja Markus kertoilivat juttelunsa
lomassa, mihin mitäkin laitetta käytettäisiin. En suoraan sanoen
pysynyt kärryillä, ja mietin mihin tarvitaan näin paljon eri
laitteita.
Pitkän hiekkatiepätkän jälkeen auto kääntyi vanhan talon
pihaan. Autosta noustua katselin
pihaa antaen pääni kääntyä hitaasti puolelta toiselle.
Haalistunut punamulta
halkeili talon
seinistä, kuisti näytti osittain romahtaneelta. Pihalla nurmikko
rehotti heinäsirkkojen
sirittäessä sen suojissa,
ja pihapensaat olivat jatkaneet matkaansa levittäytyen
alkuperäisiltä istutuspaikoiltaan. Pihaa
kiertävä puinen aita oli muuttunut vanhuuttaan harmaaksi, jäkälän
kasvaessa sen halkeilleelta pinnalta.
Suoraan sanottuna talo ja piha näyttivät lähinnä autiotalolta.
”Onko tää varmasti oikea
paikka?” kysyin hitaasti, kun ryhmä keräsi autosta ulos
varusteitaan ja virittelivät
kameroitaan kuvausvalmiiksi.
”Totta kai on, osoite
tarkistettiin viidesti!” Toni tuhahti ja suki hiuksiaan parempaa
asentoon. Sen jälkeen hän asteli osittain romahtaneen kuistin
portaiden eteen, ja Markuksen näytettyä merkkiä kuvauksen
alkamisesta, alkoi hän puhua ammattimaisella
äänensävyllä:
”Olemme nyt saapuneet uuteen
kohteeseen. Tällä kertaa tutkimme Laitisten pariskunnan asuntoa,
jossa on kerrottu esiintyneen poltergeistiä, sekä kuuluneen
näkymättömän naisen puhetta. Tämä on erikoisjakso, meillä on
tänään mukanamme vieras, joka
onnekkaasti voitti tämän osallistumisen arvonnassamme niistä lukuisista arvontaan osallistuneista!”
Markus käänsi kameran kohti
minua ja Toni ilmeili taustalla, että minun tulisi
esittäytyä. Reaktioni oli kuitenkin sama, kuin aina
joutuessani kameran eteen. Jähmetyn, ja odotan vain kameran
poistumista.
Toni pudisteli ärsyyntyneenä
päätään ja viittoili Markusta kääntämään kameran taas
itseensä.
”No niin, vieras esittäytyy
varmaan sitten myöhemmin… Mutta mennäänpä nyt itse asiaan.”
hän totesi, loikki varovaisesti portaat ylös ja koputti vanhaan
puiseen etuoveen. Kävelin muiden jatkeena lähemmäs kuistia seuraamaan, mitä tapahtuisi.
Ensin näytti, ettei kukaan
tulisi avaamaan ovea. Toni toisti koputuksen kolmasti, ja olin jo
avaamassa suutani epäilyksistäni, että olisimme jonkin aikoja
sitten hylätyn talon ovella, kunnes yllätyksekseni ovi avautui
hitaasti raolleen.
Narisevan oven pienestä raosta
kurkisti
ulos vanha lyhyt
mies. Hän ei avannut ovea kokonaan, mutta Toni tarttui ryhmyisestä
ovenkahvasta ja tempaisi oven apposen auki. Vanha mies hätkähti
taaemmas pimeään eteiseen.
”No niin! Mukava tavata nyt
viimein kasvotusten, sun kanssa taidettiinkin puhua puhelimessa?
Kyllä, näin se varmasti oli! Täällä nyt ollaan ja valmiina
aloittamaan kuvaukset!” Toni selitti innoissaan, ja viittoi meitä
menemään sisälle. Markus käveli edeltä kohdistaen kameraa
vuorotellen Toniin, minuun, Sannaan ja vanhaan mieheen. Miehen lähes
pelästyneen reaktion takia en olisi pitänyt hyvänä ideana rynniä
sisälle, mutta vaihtoehtoni vietiin
Sannan tuuppiessa minut hämärään eteiseen. Toni seurasi perässä
viimeisenä, ja paiskasi ulko-oven perässään kiinni.
Eteinen oli hämärä ja
pölyinen. Seinällä puunaulakossa roikkui haalistuneen värisiä
takkeja, niiden alapuolella ikivanhat miesten
mustat kumisaappaat
keräsivät pölyä. Hattuhyllyllä oli jotakin roinaa, jota en
hämäryyden takia voinut kunnolla nähdä. Ilmassa tuoksui
tunkkainen pöly, sekä jotain, jota voisin homeeksi arvailla.
Pienessä eteisessä oli kaksi
ovea, sekä kapeat portaat vintille. Toinen ovista avautui
hitaasti, ja sen takaa
katseli
pieni vanha nainen yhtä yllättyneellä katseella, kuin eteisessä
seisova vanha mieskin.
”Ja siinähän tekin olette!
Tervehdinkin jo miestänne, täällä tosiaan nyt ollaan ja valmiina
aloittamaan!” Toni hihkaisi, ja oli kättelemässä vanhaa rouvaa,
mutta tämä kavahti taaemmas tummansinistä hartiahuiviaan tiukasti
molemmin käsin puristaen.
Toni laski oman kätensä, ja
yritti pitää kasvoillaan showmies -hymyn.
”No, ehkä myöhemmin sitten…
Olisitteko halunneet vielä kertoa jotakin, vai aloitetaanko nyt
suoraan vain tutkimukset?”
Vanha mies oli kävellyt tuvan
ovensuulle vanhan naisen vierelle, ja nostanut kätensä
rauhoittavasti tämän olkapäälle. Kumpikin tuijotti meitä
sanaakaan sanomatta. En tiedä, mikä oli muun ryhmän mielipide,
mutta itselleni nousi tuosta tuijotuksesta epämiellyttävä olo.
”Aloitetaan
sitten vaan saman tien, mistä olisi teidän mielestänne viisainta
aloittaa?” Toni jatkoi sinnikkäästi.
Hänen äänestään tosin
kuulin, ettei tainnut olla
ihan tavanomainen
kohtaaminen heillekään.
Pariskunta
ei edelleenkään sanonut mitään, tuijottivat meitä vain tyhjällä
katseellaan. Lopulta mies nosti kättään, ja näytti sormellaan
ylös päin. En tosin ole
varma, osoittiko mies kattoa, vai nostiko tämä sormensa sanoakseen
jotakin.
”Vintiltä? Sehän on hyvä
idea, sieltä varmaan kuulunut ääniä, joita ette ole päässeet
itse tarkistamaan? Aika
jyrkältä nimittäin näyttävät nuo portaat!”
Ei vastausta, pelkkää
tuijotusta.
Toni kääntyi kohti ullakolle
vieviä portaita. Kun kamera ei kuvannut hänen kasvojaan, näin
energisen ilmeen valahtavan, ja näyttäen nyt lähinnä ärtyneeltä.
Vanhat puiset portaat narisivat, kun Toni kapusi niitä ylös
kaiteesta kiinni pitäen, meidän muiden seuratessa perässä yksi
toisensa jälkeen. Portaissa en voinut olla kääntämättä vielä
päätäni, ja näin kuinka pariskunta katsoi tarkasti meidän
kulkuamme. Hämmentyneet ilmeet olivat nyt vaihtuneet lähinnä
tarkkaavaisiksi. En voinut tosiaan olla miettimättä, että olimmeko
tulleet vahingossa jonkun täysin sivullisen eläkeläispariskunnan
asuntoon.
Vintillä oli pimeää ja
pölyistä. Seinän vierustoilla oli pinoissa vanhoja sanomalehtiä,
vanhoilla natisevilla hyllyillä pölyisiä
vaatteita mytyissä, ja vanhojen tavaroiden seasta näkyi muutamia
ikivanhoja lasten leluja. Ei voisi juuri karmivampaa
paikkaa
olla, mutta tätähän ryhmä oli tullut hakemaan, ja Markus videoi
ympäristöä innokkaasti, Sannan räpsiessä taustalla tavallisia
valokuvia.
”Tämä
on hyvin vanha paikka, joten aktiivisuutta voi hyvinkin esiintyä!”
Toni selosti Markuksen kameralle ottaen käteensä pölyisestä
lehtipinosta päällimmäisen sanomalehden.
”Tämä on vuodelta 1948!
Laitisen pariskunta kertoi yhteydenotossaan ostaneensa talon alle
vuosi sitten, joten voidaan olettaa näiden olevan edellisen asukkaan
jäljiltä.” Toni selosti, ja luki ääneen lehden etusivun
pääotsikoita.
”Pariskunta ei valitettavasti
nyt ollut kovin puheliaalla tuulella, mutta toivottavasti saamme
tutkimuksen päätteeksi lisää informaatiota.” Toni totesi
lätkäisten lehden takaisin pinon päälle, pölläyttäen ilmaan
pölypilven.
Toni
kaivoi laukustaan esiin jonkin laitteen, jota piti kämmenellään.
Hän selitti kameralle kyseessä olevan
ghostbox, joka skannasi radiokanavia hyvin nopealla tahdilla, toimien
näin meidän ja aaveiden rajojen välisenä kommunikointivälineenä.
Laite piti kauheaa meteliä, ja nostin käsiä korvilleni seuraten
vierestä tapahtumia. Toni esitti kysymyksiä, kuten ”Onko täällä
joku meidän lisäksemme?”. Laite pysyi kohinaa lukuun ottamatta
hiljaisena. Muutama metallinen vingahdus kuului silloin tällöin.
Tämän lisäksi otettiin esiin
erilaisia mittareita ja laitteita, joissa oli erilaisia valoja. Näitä
Toni kehotti henkiä koskettamaan, koska laite havaitsisi tämän. Ei
vastauksia.
Kyllästyttyään vähäisiin
tapahtumiin ryhmä kampesi itsensä takaisin alakertaan, minä
vanavedessä. Tuvan ovi oli auki, ja pariskunta istui nyt vanhan
pirttipöydän ääressä, tuijottaen meitä yhä tiiviisti.
”Yläkerta on nyt tutkittu,
menemme seuraavaksi tänne.” Toni ilmoitti osoittaen eteisen toista
ovea. Ilmoitukseen ei vastattu mitään tuijotusta lukuun ottamatta.
Sitä odottamattakaan Toni
tempaisi auki vanhan puisen oven, jonka takaa paljastui makuuhuone.
Se oli yhtä hämärä kuin muutkin huoneet, reunoilta pahasti
rispaantunut verho oli vedetty huoneen ainoa ikkunan eteen. Huoneessa
oli kaksi erillistä yhden hengen sänkyä siististi pedattuina. Jäin
katsomaan sänkyjä toviksi, kunnes Toni käski tiuskaisten minua
siirtymään saadakseen paremman tilan kameran kuvaa varten.
Siirryin vanhan peilipöydän
eteen, mutta katselin yhä sänkyjä. Siitä huolimatta, että ne olivat siististi pedattuja, oli niissä jotain outoa. Meinaan, oletko
koskaan käynyt
autiotalossa, jossa on sänky? Se voi olla pedattu, mutta sen päälle
on kerääntynyt kosteutta, roskaa ja muuta vastaavaa. Siitä
näkee, ettei päiväpeittoa ole liikutettu vuosikausiin.
Kosketin varovaisesti lähimmän
sängyn päiväpeitteen pintaa, ja tunsin siitä kosteuden. Olisin
voinut vannoa, ettei ainakaan tuolla sängyllä ole kukaan
lepuutellut aikoihin.
Toni selitti kameralle
ammattimaisesti laitteistaan ja siitä, mitä he yrittivät saada
niillä mitattua, mutta laitteet pysyivät vaiti täälläkin.
Kosketin Tonin olkapäätä, ja kehotin hiljaisella äänellä
katsomaan sänkyjä.
”Älä puutu tutkimuksiin, et
ehkä osaa amatöörinä havaita sitä mitä me harjaantuneina
näemme.” Toni totesi tylysti.
”Äläkä arvostele kohteen
asukkaiden kotia, me ei olla tultu katsomaan kuinka siististi täällä
eletään, vaan mittaamaan paranormaalia aktiivisuutta.”
Ghosbox rätisi ja kohisi, muttei
edelleenkään antanut ryhmän toivomia vastauksia kysymyksiin. Tonin
äänessä alkoi kuulua turhautumista, kun hän kyseli erilaisilla
sanamuodoilla samoja kysymyksiä. En tiedä kuvittelinko, mutta välillä tuntui siltä, kuin hän olisi yrittänyt kysyä jotakin, johon boxin silloin
tällöin kuuluvat epämääräiset
äännähdykset olisi voitu tulkita vastaukseksi
”ei” tai ”kyllä”.
Tämäkään ei tosin näyttänyt
millään onnistuvan.
Ainoa kuuluva ääni oli
Markuksen puhelimen viestiäänen piipitys. Jatkaen samalla
kuvaamista, otti hän puhelimensa taskustaan ja avasi viestin. Näytön valo leikkasi hämärää huonetta ja näin,
miten viestiä lukiessa Markuksen katse muuttui. Hän viittoili Tonia luokseen.
”Katkaisen kuvauksen nyt tähän…
On pikkuinen ongelma.” Markus kuiskasi niin hiljaa, että vaivoin
pystyi kuulemaan.
Keräännyimme tiiviiksi ringiksi hänen ympärilleen, jolloin hän
kierrätti jokaisen luettavaksi tuon juuri saamansa viestin.
”Hei!
Tarkistelen nyt varmuuden vuoksi,
että olenkohan sekoittanut päivämäärät? Ymmärsin,
että teidän oli tarkoitus tulla tänään tutkimaan tätä meidän
kotia, mutta onkohan ajankohdassa tullut jokin väärinkäsitys?
Terveisin, Martti Laitinen”
Yksitellen jokainen nosti hitaasti päänsä, kunnes pienen hiljaisuuden jälkeen Toni sihisi:
”Ei helvetti. Ollaanko me
väärässä talossa?!”
Markus vastasi tekstiviestiin
kysyen,
että eikö osoite ollut tämä, jossa me nyt juuri olimme. Pienen
tovin jälkeen puhelin kilahti uuden viestin merkiksi. Viestissä
kerrottiin, että osoite oli sinänsä oikea, mutta kaupunki väärä.
”Ei saatana…” Toni parahti
painaen kasvot käsiinsä.
”Nyt pelastetaan mitä
pelastettavissa on… Jatketaan kuvausta, hoidetaan tää nyt
kunnialla loppuun!” Toni keräsi itseään ja lähti kävelemään
lattiat naristen kohti tupaa viittoen meitä seuraamaan. Markus
käynnisti videokameran uudelleen ja jatkoi kuvaamista.
Hämärässä tuvassa vanha
pariskunta istui yhä pirttipöydän ääressä, kun Toni asteli
varmoin askelin heidän eteensä, selkeästi samalla miettien
toimintasuunnitelmaa.
”No niin! Nyt voin paljastaa
teille, että olette voittaneet harvinaisen palkinnon, eli teidän
kotinne kaikista mahdollisista osoitteista oli valikoitunut
satunnaisen tutkinnan kohteeksi. Joissakin kodeissa voi kummitella,
ja asukkaat kärsivät siitä uskaltamatta kertoa asiasta
kenellekään.” Toni selosti maireasti nostaen kädet ristiin
rinnalleen.
Nyt oli oma vuoroni painaa käteni kasvoilleni. Jos pariskunta nostaisi syytteet kotiinsa
tunkeutumisesta,
olisin mukana syytettyjen penkillä, eikä tuo uuno nyt
sitten keksinyt kerta
kaikkiaan parempaa selitystä.
”Ilokseni voin todeta teille,
että yksikään laitteemme ei havainnut mitään, emmekä
silmämääräisesti todenneet mitään poikkeuksellista. Voitte siis
nyt olla varmoja, että kotinne on aaveista tyhjäksi todettu!”
Toni selitti yrittäen pitää äänensä ammattimaisen
varman kuuloisena.
Ei enää yllättänyt, kun
pariskunta ei vieläkään sanonut mitään. He tuijottivat ja
tuijottivat, niin että pystyin lopulta
aistimaan jokaisen meidän epämukavan olon.
Epäilin ensi hämäryydestä
aiheutuvaa optista harhaa, kun näin heidän silmiensä muuttuvan.
Niiden valkoinen osa hävisi, ja pupillit laajenivat täyttäen
mustalla koko silmien alueen. Sitä
en voinut enää optisella harhalla selittää, kun kummankin iho
muuttui vanhuksen ryppyisestä ihosta harmaaksi ja kuin... muoviseksi?. Kuin hänestä olisi tullut yhdessä hetkessä jotain, joka muistutti enemmän vahanukkea kuin ihmistä. Hitaasti vanha mies nousi seisomaan. Se käveli laahaavin askelin
Tonin eteen, tarttui tätä olkapäästä ja päästi suustaan
äännähdyksen, jonka kaltaista en ole kuullut ikinä.
Sen
jälkeen kumpikin katosi. Vain me neljä seisoimme autiossa ja
pimeässä tuvassa, joka näytti kerta kaikkiaan siltä, ettei
talossa oltu asuttu tai käyty vuosikausiin.
Paluumatka meni hiljaisuuden
vallitessa. Toni tuijotti eteensä lasittuneena, iho kalman kalpeana.
Kukaan heistä ei sanonut minulle sanaakaan, kun lähtöpaikan
huoltoasemalla astuin ulos autosta ja huikkasin vaisut hyvästit.
Seurasin nettisivuja pitkään
tuon jälkeen, mutta videota tai mainintaa tuosta käynnistä ei
julkaistu koskaan. Itse asiassa sivuja ei tuon jälkeen enää
päivitetty, muistaakseni noin vuoden kuluttua koko sivusto oli
poistettu.
Olin pitkään pettynyt. Olin
halunnut uskoa siihen, että ryhmä pystyisi oikeasti todentamaan ja käsittelemään paranormaalia tapahtumaa. Mutta laitteet eivät
päästäneet ääntäkään, vaikka kaksi vahvasti olettaen paranormaalia hahmoa seisoi
suoraan nenän edessä. Vanhempana olen miettinyt, että ehkä
laitteet olisivat voineet todeta kummituksia. Mutta ehkä nuo kaksi eivät sitten olleet kummituksia, vaan jotain aivan muuta.
Hyvää sunnuntaita.