Kesäloma ja korttipelit

Kesäloma. Hetki vuodesta, jolloin ei muutamaan tuntiin tarvitse stressata työasioita.

Niissä merkeissä keittelin tänään aamukahvit. Television ääreen mennessä toivotin huomenet ikkunan takaa tuijottavalle Pelolle.

Niin, en ole tainnut muistaa mainita. Tuossa jokin aika sitten se alkoi ilmestyä myös päiväsaikaan. Ensimmäisen kerran säikähdin puolikuoliaaksi, kun aamuauringon paisteessa näin sen tuijottavan minua ikkunasta.

”Se oli pelästyminen, ei pelkoa, niillä on eroa!” huusin rintaani pidellen, kun Pelko alkoi hapuilla taas uutta lyhtyä esiin.

En tosiaan tiedä, mikä sitä vaivaa. Tai siis, luulisi sillä kiirettä riittävän leijuessaan jokaisen peloissaan olevan ihmisen perässä. Mutta nyt se on hengaillut terassillani jo pari viikkoa tuijottaen sisään ikkunasta.

No, siitäkin huolimatta aloittelin tänään taas vuosittaisen kesälomarutiinini. Eli kaappien siivoamisen ja inventaarion. Elämä on paljon helpompaa, kun ei säilö kaappeihin läjäpäin turhaa tavaraa.

Sai mennä omiin läjiinsä pois menevät vaatteet, vaatepuille siististi säilytettävät. Reikäiset roskiin, käyttökelpoiset, hyväkuntoiset kierrätykseen. Taidetarvikkeet, tarvitsenko jokaisen luonnoksen muistoksi? Kehittymistään on tietysti aina hauska seurata, mutta en ehkä silti tarvitse jokaista paperinpalaa todisteeksi siitä, että olen tänään vähän parempi kuin eilen.

Siinä siivotessa löysin sattumalta myös vanhat pelikortit. Selkäkuvista tunnistin ne joskus aikoinaan jonkun ostoksen kylkiäisenä saaduiksi. Pläräsin pakan läpi tarkistaen, että siinä olivat kaikki kortit tallella. Sormet alkoivat syyhytä vanhoihin kunnon korttipeleihin, joita joskus aikoinaan isän kanssa kesäisin mökillä pelattiin.

Ajatukseni keskeytti se tosiasia, ettei minulla ollutkaan enää pelikaveria.

Selailin kortteja harmistuneena miettien, että tässä taisi olla syy siihen, miksi ihmisillä on kavereita. Voi pelata korteilla kaksinpelejä.

Katselin harmistuneena ikkunalle, josta Pelko tuijotteli apaattisena sisään. Siinä sitten nousi mieleen yksi ajatus.

Potkaisin terassitossut jalkaan ja astelin pihan puolelle.

”Kuule, Pelko.” huikkasin huppupäiselle olennolle. Se käänsi päätään minun suuntaani merkiksi, että ilmeisesti oli kuullut minut.

”Osaatko pelata korttia?”

Se ei sanonut mitään, tuijotti vain.

”Tule tänne, opetan.” huikkasin istuessa terassipöydän ääreen. Pelolla ei tainnut olla aavistustakaan mistä puhuin, mutta se lipui kuitenkin hitaasti pöydän ääreen vastapuolelleni.

Jaoin kummallekin kortit selostaen samalla Pelolle lempipelini sääntöjä. Asetin lopun pakan keskelle pöytää.

”Laitoin aloituskortin, nyt sinä katsot omasta pakastasi sopivan ja asetat sen tämän minun korttini päälle. Sitten otat tästä pakasta uuden kortin niin, että meillä on molemmilla koko ajan viisi korttia kädessä.” selostin Pelolle ja osoitin pakkoja pöydällä. Se näytti jopa kuuntelevan, ainakin se katsoi pöydälle pakkojen suuntaan.

”Anteeksi…” kuului yllättäen toisesta suunnasta.

Äänen suuntaan vilkuilemalla näin naapurini kuikuilevan terassien välisen aidan yli.

”Ajattelin ilmoitella, että pidän tänään pienet juhlat, niin saattaa olla vähän meteliä, mutta sulla taitaakin olla itselläsikin vieraita...?” hän totesi lauseen loppupään hiipuessa, silmäillen hämmentyneenä minua ja Pelkoa.

Epäilisin vahvasti, ettei naapuri nähnyt Pelkoa. Olettaisin, että keskiverto-ihminen pelästyisi niin pahasti sen nähdessään, että todennäköisesti naapuri näki nyt vain minut pelaamassa yksinäni kaksinpeliä pelikorteilla. Kuultuaan minun juuri selittäneen korttipelin sääntöjä ”yksikseni”.

En osannut sanoa naapurille mitään, ja hänkin tuijotteli pitkään terassini terassilautoja ilmeisesti miettien, mitä tällaisessa tilanteessa voisi sanoa.

”Niin ja oikeastaan, säkin olet ihan tervetullut niihin juhliin.” hän totesi lopulta.

”Ei kiitos.” totesin ykskantaan kääntyen taas selaamaan pelikortteja. Tunnistan kyllä, milloin kutsu on esitetty puolipakolla sääliessään yksinäistä naapuria. Sitä paitsi, en muutenkaan oikein osaa olla ihmisten seurassa.

”Ei siis oo mitään erikoista, pelataan ainakin sellaista lautapeliä, missä on kaikenlaisia mytologisia olentoja ja sen sellaista.” naapuri vakuutteli.

Kiinnostukseni heräsi aavistuksen, ja nostin katseeni korteista.

”Tiedättekö te paljonkin myyttisistä ja yliluonnollisista olennoista?” kysyin vilkuillen samalla syrjäkarein Pelkoa. Se tuijotteli edelleen pöydällä olevia pelikortteja.

”Joo, jotain nyt ainakin. Kiinnostaako suakin myyttiset hahmot?” naapuri kysyi yrittäen ilmeisesti tarttua johonkin yhteiseen puheenaiheeseen.

”Olosuhteiden pakosta.” totesin Pelkoa katsellen. Sen harmaa luiseva sormi oli alkanu sivellä korttien pintoja kuin miettien, minkä laittaisi ensimmäiseksi.

”Mietin vaan, että jos nyt esimerkiksi olisi jonkinlainen hahmo, joka tarjoaisi sellaista valolyhtyä, niin mitähän se voisi tarkoittaa?”

Naapuri mietti partaansa sivellen.

”Vaikea sanoa, pitäisi tietää tästä hahmosta vähän enemmän. Äkkiseltään mietittynä voisi ajatella, että lyhdyllä yrittää tuoda valoa ja selkeyttä, jotta selviäisit vaikeista ajoista ja tilanteista.” hän totesi pohtivalla äänellä aitaan nojaillen.

”Mistä olet lukenut tästä hahmosta, olisin kiinnostunut itsekin tutustumaan?”

Vilkuilin Pelkoa, joka arpoi nyt luisevalla sormellaan kahden pelikortin välillä.

”Vähän yllättäen törmäsin yksi ilta.” totesin.

”Ok. Mutta hei, oot tervetullut.” naapuri huikkasi ollen jo kääntymässä, kun otsaa rypistäen katsoi tarkemmin terassipöytääni.

”Eikö sulla ollut tossa äsken yksi kortti?” hän kysyi hitaasti osoittaen pöydän keskellä olevaa keräyspinoa.

Tosiaan, Pelko oli kuin olikin asetellut kortin aloituskorttini päälle. Ja vieläpä loogisesti sääntöjen mukaan.

”Tuulenvire varmaan.” totesin hymynkaretta peitellen.

Pinnan alla

 Niin se aika vuodesta taas koitti. Päivä, jota välttelen viimeiseen asti keinolla millä hyvänsä. Mutta tänä vuonna en päässyt sitä ajoissa pakoon. Itse asiassa unohdin koko asian, kunnes se tuli säälimättömänä vastaan astuttuani sisään toimiston ovista.

Nimittäin tyhy -päivä.

”Yhteishenki ja työhyvinvoinnin ylläpitäminen on tärkeää, siksi siihen panostetaan ja kaikki osallistuvat.” pomo totesi, kun yritin perustella itseäni ulos tilanteesta. Oli myöhäistä paeta, kun pomo luuti jo pihalla olevaan tila-autoon muun tiimin sekaan.

Jos olisin tiennyt, minne oltiin matkalla (tai no, oikeastaan kuunnellut siitä tiimikokouksessa), olisin vaikka leikkinyt kokonaan kuollutta välttääkseni matkan.

Pohjustuksena, viattomassa lapsuudessa vietin parhaimmat hetket maalla kesämökillä. Siellä oli rauhallista, toisinaan jopa onnellista. Elämä oli mukavaa, ja silloin kuului johonkin. No, muutama aave mahtui sinnekin jo silloin, mutta siitäkin huolimatta.

Mutta kuten kaikki muukin, mökki on mennyt jo aikoja sitten.

Kunnes tänä päivänä sitten kohtasin sen uudestaan. Kyllä. Jotakin kautta juuri tuo mökki, kaikista Suomen tuhansista mökeistä, oli saatu vuokrattua päiväksi käyttöön.

Auton parkkeerattua tiimi asteli suoriltaan kohti mökin ovea naurun ja rupattelun saattelemana. Yksi meinasi kompastua maahan jääneeseen painautumaan. Painautuma, joka oli jäänyt koirani kaivettua siihen aikoinaan kuopan. Epäilen, että se oli tainnut kaivaa niitä keskelle kulkureittejä juuri siksi, että toisinaan niihin joku pannuttaisi.

Mökin kuistin portaat narisivat, kun niitä asteltiin ylös. Kuisti, jonka isäni rakensi. Kuisti, jossa aikoinaan näki aamuisin isän lukemassa päivän lehteä ja polttamassa tupakkaa. Ja joskus huutelemassa naapureille. Epäsosiaalisuus saattanee olla periytyvä piirre.

”Tuletko?” joku huikkasi, mutta tuntui, ettei tyhy -päivän ohjelmisto ollut minua varten juuri nyt. Muille se oli vain paikka, jossa kestettäisiin tämä tämän vuoden pakollinen paha. Sitten kotiin, ja elämä jatkuisi. Itse näin siinä rauniot kaikesta siitä, kun elämä oli vielä toisenlaista.

Jalkani tuntuivat päättävän suunnan itse. Kuljin kuin tahdoton zombi läpi pihan ja ohi kuistin, jatkaen matkaa kohti järven rantaa.

Ilma oli viileä, mutta rannan tuomen oksien läpi paistavat auringonsäteet lämmittivät. Järven pinta oli tyyni, ja se näytti melkein mustalta. Pinta rikkoutui astellessani laiturin päähän. Laituri olisi hyvin voinut olla sama, jonka päässä joskus istuin keskittyneesti mato-onki kädessäni, odottaen kohon nykimistä. Mutta epäilen, että laituri oli taidettu uusia jo muutamaan otteeseen.

Jossain kuvitelmien takana saatoin haistaa savun rantasaunasta, ja kuvitella sen narisevan oven kohta avautuvan. Mutta samalla tiesin, ettei se avautuisi.

Sepelkyyhky huhuili jossain kaukana, muuten oli hyvin hiljaista.

Haistoin nenässäni palavan tupakan. Ehdin miettiä, että ehkä vain toivoin ja kuvittelin myös sen. Pian tunsin kosketuksen olkapäälläni.

Käänsin hitaasti katsettani, ja kohtasin ruskeat silmät. Silmät, joskus olivat olleet turvallisimmat silmät maailmassa. Isän silmät.

Voisin sanoa katseen kestäneen ikuisuuden, vaikka olisi mennyt vain hetki. Joskus aika vain lakkaa olemasta. 

Rikoin lopulta hiljaisuuden:

”Mietinkin, oletko täällä. En ole löytänyt sinua mistään muualta.”

Isä hymähti tumpaten tupakan veteen. Se sihahti hehkuvan pään sammuessa.

”Muistatko, kun opetin sinua uimaan täällä?” hän kysyi lopulta.

Isä katseli järven suuntaan, ja kosketti toisella kädellään veden pintaa.

”Se on jo tosi lämmintä. Me voitaisiin tehdä uimaharjoituksia vielä tämän kerran?”

Nyökkäsin hyväksyvästi. En olisi osannut muutakaan. Isä nousi ja laskeutui uimatikkaita pitkin veteen.

Ei, en edes kyseenalaistanut, miksi hän meni veteen vaatteet päällä. Tai että miksi hän halusi uida vielä kylmässä vedessä. En ajatellut mitään, halusin vain uida hänen kanssaan. Kaipaus taitaa olla käsittämättömin tunne maailmassa.

Ollessaan vedessä kaulaa myöten, kohotti hän toisen kätensä auttaakseen minut sinne. Tartuin käteen empimättä, ja olin nousemassa seisomaan päästäkseni uimatikkaille. Mutta jokin veti minut takaisin. Avainketjuni oli solahtanut laiturin aukosta läpi, ja olin nyt jumissa.

”Tule vain, ei hätää.” isä sanoi lempeällä äänellä.

Nyökkäsin, ja yritin nykiä avainnauhaa irti siinä onnistumatta.

”Tule vain.” hän toisti, mutta nyt kireämmällä äänellä.

Aioin päästää isän kädestä irti voidakseni irrottaa avainnauhan vaatteistani, mutta hän tarrasi käteeni niin, että se tuntui kipeältä.

Käänsin katseeni avainnauhasta kohti isääni hämmentyneenä, kohdatakseni vain järkytyksen.

Isän tilalla oli nyt ihmistä muistuttava vihertäväihoinen olento. Sen kasvot olivat ryppyiset, ja sen vihreä, sammaleinen parta oli täynnä risujen kappaleita. Silmät olivat sameat, ja sen päästä roikkui levää. Kuin jokin, joka olisi ollut vedessä todella, todella pitkään.

Se veti kädestäni, mutta tartuin vapaalla kädelläni uimatikkaisiin ja tappelin vastaan minkä pystyin. Vesi pärskyi, kun se teki kaikkensa saadakseen vedettyä minut mukanaan järveen. En pystynyt edes huutamaan, kun kohdistin kaikki voimani pitääkseni kiinni uimatikkaista. Rimpuilin ja potkin jaloillani niin, että sain niillä otettua tikkaista lisätukea, ja lopulta olennon ote hellitti. Se lennähti taaksepäin roiskuttaen vettä kuin uimahyppääjä.

Hengitin raskaasti. Olento nousi hetkeksi vielä pintaan niin, että näin sen kasvot. Se avasi suunsa päästäen kimeän äänen. Sen jälkeen se vetäytyi pinnan alle ja katosi.

Hoipertelin täristen laiturilta saunan portaille. Vapisin, ja oksensin portaiden viereen.

Olin juuri selvinnyt näkistä tai vetehisestä. En muista, kumpi pystyi ottamaan jonkun muun hahmon houkutellakseen mukaansa veteen.

Palasin mökille vasta kun pystyin kävelemään vapisematta. Kukaan ei ollut edes huomannut poissaoloani, ja tällä kertaa parempi niin.

Ennen paluukyytiä kävin vielä rannassa. Pysyttelin kaukana rantaviivasta, sillä pystyin näkemään rantakivien väliin naamioituneen vihertävän päälaen, jonka puolittain näkyvät silmät tarkkailivat minua.

Kyyristyin maahan, jotta sain siihen rannasta katsekontaktin.

”Kuule, ei ollut yhtään cool juttu.” totesin vaimealla äänellä.

”Mutta ei muistella pahalla.”

Ei vastausta, vain tiivis tuijotus. Se ilmeisesti tarkkaili, jos ottaisin yhdenkin askeleen liian lähelle vesirajaa, ja olisin saatavilla. Mutta sitä virhettä en aikonut tehdä.

”Taidat muistaa isäni, kun sen hahmon otit?”

En edes hämmästyisi, vaikka isä olisi hengaillut tuon olennon kanssa. Varmaan olisi tullut sen kanssa paremmin toimeen, kuin monen ihmisen. Ainakaan niin kauaa, kun hän täällä oli, ei ollut yksikään vesiolento vetämässä mukanaan veteen. Ja toisaalta isä oli aina sitä mieltä, ettei veteen heitellä mitään ylimääräistä. En tiedä. Ehkä heillä oli jokin oma symbioosinsa. Kunnes kaikki muuttui. 

”Minäkin kaipaan häntä.”

Minua ei pelota

 Muutama viikko sitten heräsin yhtenä yönä outoon tunteeseen. Huoneessa oli pimeää ja hiljaista, mutta siitä huolimatta tunsin, etten ollut siellä yksin. Kello tikitti hiljaisella äänellä pöydällä, ulkona tuulessa heiluvat koivut tekivät varjoja katulamppujen heijastuksesta. Istuin ja tuijotin pitkään, kunnes viimein näin sen. Pimeässä erotin tumman hahmon istumassa sänkyni jalkopäässä.

Haparoin pimeässä puhelinta yöpöydältä kääntämättä katsettani tuosta hahmosta. Olin tietysti unohtanut taas terassin oven auki, ja tuo tyyppi oli tunkeutunut sen kautta sisään. Jostain syystä sen sijaan, että etsisi jotain varastettavaa, tyyppi istui nyt sängyllä jalkojeni päällä ja…

Keskeytin hätänumeron näppäilyn ja katsoin hahmoa tarkemmin. Se istui jalkojeni päällä, mutten tuntenut sen painoa. Se istui selkä kyyryssä ja pää painuksissa, mutta niin, että olisin tuntenut sen painon siinä istuessaan. Se ei ollut ihminen, vaan jotain muuta.

Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja katsoin hahmoa miettien, miksi mikään yliluonnollinen olio tuhlaisi aikaansa minun luonani. Ehkä se oli uusi hommassaan.

”Mikä homma?” kysyin pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen.

Hahmo ei vastannut, ei edes kääntänyt katsettaan minuun. Jos sillä kasvoja siis edes oli.

”Kuule, jos tarvitset sieluja tai jotain, niin kannattaa jatkaa matkaa. Minulla ei sellaista ole.” totesin ja painoin pään takaisin tyynyyn. Olkoon sitten siinä, jos niin halusi. Kunhan ei häiritsisi enempää nukkumistani.

Kuulin heikkoa kahinaa, kun olento viimein liikahti. Olin sulkenut jo silmäni tavoitellakseni unta uudelleen, mutta heikko valonkajo tunki silmäluomieni lävitse olennon osoittaessa minua jonkinlaisella valolla. Siristin silmiäni auki ja nostin päätäni ärtyneenä.

”Pitääkö soittaa joku manaaja paikalle? Täällä ei ole sinulle mitään, ala vetää!” ärähdin hieroen silmiäni. Niiden tottuessa valoon näin hahmon olevan nyt kääntynyt minua kohti, roikottaen kädessään lyhtyä. Lyhdyn kynttilä tuikki kirkasta valoa.

Hahmo nojasi minua kohti. Sen kasvot olivat peitetty mustalla hupulla, mutta saatoin olettaa sen tuijottavan minua. Näin, kuinka sen harmaat luurankomaiset sormet upposivat peiton lakanoiden poimuihin. Toisella kädellä se kohotti mustaa lyhtyä, jonka varjot lepattivat kynttilän liekin mukana.

”Minä olen Pelko.” se sanoi lopulta käheän raastavalla äänellä. Kuin jokainen sana olisi ollut tuskan takana.

”Hauska tutustua, Pelko. Nyt voit häipyä, hyvää yötä! Ja vie se valo hemmettiin.” murahdin kiskoessa peittoa ylleni.

”Minä olen Pelko.” se toisti uudelleen, ja tuikkiva lyhty heilahteli kevyesti sen harmaiden sormien otteessa.

”Sanoit sen jo, häivy!” ärisin peiton alta. Olento kiskaisi peiton yltäni, ja heilutteli lyhtyään kasvojeni edessä.

”Minä olen Pelko. Lyhtyyni syttyy valo vain, jos joku pelkää.”

”Minua ei pelota.” tiuskaisin ja yritin vetää peittoani takaisin, mutta olento viskasi sen lattialle.

”Kynttilä palaa. Sinua pelottaa.”

”Minua ei pelota!” ärähdin nyt kovemmin.

”Kynttilä palaa. Sinua pelottaa.”

”Minä. En. Pelkää!”

Sitä jatkui koko yön, aina auringon nousuun asti, jolloin olento hiljalleen hiipui pois. Se ei kai voi näyttäytyä päivänvalossa.

Väsyneenä matkalla töihin mietin, voisinko kertoa syyksi hitonmoiselle väsymykselleni, että väittelin koko yön Pelon kanssa.

Se palasi seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Joka kerta sen hemmetin lyhtynsä kanssa. Lopulta torjuttuani sen tarpeeksi monta kertaa, se tyytyi jäämään ulos terassille. Ja nyt joka yö se seisoo terassilla ikkunan takana, tuijottaen sisälle ja roikottaen kädessään valoa tuikkivaa lyhtyä. 

Vedän nykyään vain verhot eteen ja laitan tv:n ääntä kovemmalle, jotten kuulisi sen sanoja ”Lyhty palaa yhä”.

Koska minua ei pelota.

Itkevä hirviö

Autiotalosta kertoessa tuli mieleeni toinen tarina autiotaloon liittyen. Tarina, joka tapahtui eräälle aikoinaan tuntemalleni Petrille (kyllä, oma arkeni on viime päivinä ollut niin tylsää, että on ruvettava jo postaamaan muiden elämästä...).

Petri oli viettänyt pitkäksi venähtänyttä iltaa lähipubissa jutellen ja biljardia pelaten. Viimeiset biljardipallot pussitettuaan oli muu porukka todennut olevan kotiinlähdön aika. Petriä oli harmittanut, hän olisi vielä jäänyt mielellään pelaamaan muutaman pelin hälyiseen kantakuppilaan, mutta oli tyytynyt kaveriensa ratkaisuun.

Baarin pihalla miehet olivat huikanneet toisilleen hyvästit, ja lähteneet omiin suuntiinsa.

Petri oli ottanut suunnan kohti bussipysäkkiä. Kesäyö oli ollut pimentynyt, mutta ilma ollut lämmin ja leuto. Ilmassa oli tuoksunut öinen kosteus, ja heinäsirkat olivat sirittäneet tienvarsien heinikoissa ääntä pimeyteen.

Vasta jonkin matkaa käveltyään Petri oli ymmärtänyt, että viimeiset bussit olivat menneet jo aikoja sitten, eikä budjetti kestäisi nyt taksimatkaa. Kiroillen mies oli alkanut taittaa kotimatkaa jalkaisin hiljaista tietä pitkin, mutta jo muutaman kilometrin jälkeen oli pitkä ilta alkanut vaatia veronsa.

Maaseututiellä oli ollut hiljaista, vain yksi auto oli ohittanut Petrin tämän matkan aikana. Tästä syystä ajatukset liftaamisestakin olivat jääneet nopeasti.

Mieli synkkänä Petri oli jatkanut kulkuaan. Jalat olivat painaneet kumpikin tonnin, askel oli ollut haparoivaa ja jatkuvasti väsytti vain enemmän. Hän ei tulisi jaksamaan loppuja kilometrejä, mutta mitä muutakaan olisi voinut tehdä?

Vastaus oli isketty Petrin silmien eteen, kun tämä oli havainnut metsän reunalla seisovan vanhan ladon. Se oli näyttänyt autiolta, tai ainakin niin vanhalta, että omistaja tuskin pahastuisi yhden yön majoituksesta.

Tästä oljenkorresta toiveikkaana Petri oli harpponut viljaa kasvavan pellon poikki.

Ladon ovi oli auennut ruostuneet sarana naristen. Sisältä oli iskenyt nenään heinän ja vanhan puun haju, kun Petri oli haparoinut puhelimensa taskulampun päälle. Vanhoja heinäpaaleja ympäriinsä. Osa niistä oli vielä jotenkin koossa, osasta nauhat olivat antaneet periksi heinien levitessä lattioille.

Niiden keskeltä olivat kohonneet vanhat harmaapuiset tikapuut, jotka veivät vinttitasolle. Vintin luukku oli irronnut ja pudonnut lattialle heinien sekaan. Vintin oviaukosta oli näkynyt vain mustaa pimeyttä.

Petri oli miettinyt, että vintillä voisi olla kuitenkin turvallisempaa nukkua. Ladon ovea ei saanut sisäpuolelta suljettua, vanha salpa oli jäänyt käteen. Vintille eivät ainakaan eläimet niin helposti pääsisi, Petri oli perustellut itselleen kammetessaan itseään ylös huolestuttavasti narisevia tikkaita.

Vintin heinäpaalit olivat olleet pölyisiä ja korret kutittaneet ihoa. Silti heinäkasalle heittäytyminen oli kuulemma tuntunut siltä, kuin olisi heittäytynyt viiden tähden hotellin sviitin sängylle.

Pian Petri oli painanut silmänsä kiinni ja nukahtanut.

Jostakin kuuluva ääni oli kuitenkin havahduttanut hänet unestaan. Miehellä ei ollut mitään tietoa, kauanko oli ehtinyt torkkua. Ainakin pimeää oli vielä ollut, ja vintin ikkunasta näkynyt puolikuu taivaalla.

”Ajattelin ensin nähneeni unta” Petri kertoi muistellessaan tuota hetkeä. Hän oli kuullut toisen äänen. Alakerrassa narisi jotakin, kuin vanhojen salpojen narina. Petri oli kuunnellut hiljaa heinillä maatessaan miettien,  että peura tai muu eläin oli tullut syömään alakerran heiniä, liikuttaen samalla ladon ovea.

Narinaa olivat seuranneet kuitenkin askelten äänet. Jonkin suuren, mutta ainakaan peura tai hirvi ei sitä saisi aikaan. Ja askelia oli seurannut raahautuva ääni. 

”Kuin kävelisit ja raahaisit perässäsi jotain painavaa” Petri kuvaili minulle.

Tämän hän olisi voinut selittää itselleen vielä jotenkin, kuten eläimellä, joka raahaisi suurikokoista saalista mukanaan. Sitten Petri oli kuullut äänen, jonka oli vaikeampi uskoa olevan eläimestä lähtevä.

Hän oli terästänyt kuuloaan yrittäen olla edes hengittämättä. Vaikka miten tarkasti hän oli kuunnellut, oli hän varmempi, että alakerrasta kuului nyyhkytystä. Alakerrassa oli joku, joka itki.

”Yhdistettynä raskaaseen raahausääneen… Ymmärrät varmaan, miksen heti lähtenyt alakertaan katsomaan, kuka siellä nyyhkii?” 

Kun äänet lopulta olivat kuulostaneet loittonevan, oli Petri varovasti kontannut vintin ikkunalle. Lasi oli ollut harmaan likainen, ja vanha lasi vääristänyt näkymää. Siitä huolimatta Petri oli nähnyt, kuinka tumma hahmo käveli vaivalloisesti kohti peltoa, raahaten perässään jotakin isoa. ”Kuin ihmistä”.

Petri oli luullut, ettei voisi enää olla enempää peloissaan. Hahmo pudotti raahaamansa taakan maahan, ja palasi omituisesti kävellen takaisin kohti latoa. Kuun valo loi kelmeää valoaan niin, että lopulta Petri näki sen kunnolla.

Se oli ihmisen pituinen, mutta sen iho oli harmaanruskean karvan peitossa. Yritettyään kaikin keinoin kuvailla sitä, oli Petri lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen todennut, että tuo hahmo näytti ihmisen ja lepakon yhdistelmältä.

Tuo olento oli hakenut ladon alakerrasta jotakin, joka oli osoittautunut lapioksi. Edelleen nyyhkyttävää ääntä pitäen se oli jatkanut matkaansa takaisin pellolle raahaamansa kantamuksen luokse, ja alkanut kaivaa maata. Multapaakut lentelivät ympäriinsä sen kaivaessa, ja välillä näytti kuin se olisi lyyhistynyt polvilleen maahan.

Tätä elämänsä oudointa näkyä todistaessa Petri oli unohtanut ajan ja paikan, eikä ollut havainnut ajoissa jalkojensa alta kuuluvia ritiseviä ääniä. Siinä vaiheessa, kun Petri oli ymmärtänyt jonkin olevan vinossa, oli vanha lattia jo pettänyt hänen altaan, ja mies putosi kauhusta parahtaen alakerran heinien sekaan.

Heinät olivat pehmentäneet pudotusta, eikä häneen ollut sattunut. Mutta siinä selällään kasan päällä maatessa ja heinäpölyä ulos keuhkoistaan yskiessä hän oli tiennyt, ettei putoamista voinut olla huomaamatta.

Vapisten Petri oli kohottanut päätään kuivien heinänkorsien varistessa hiuksilta. Ladon takaovella oli ollut tumma hahmo. Hahmo, joka oli tuijottanut Petriä silmääkään räpäyttämättä.

”Tai no, en tiedä… Vaikea sanoa räpäyttikö se silmiään, ne kun olivat...No, kuten lepakoilla…” Petri kuiskasi käheästi tätä kertoessaan.

Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan olivat tuijottaneet toisiaan tuon olennon kanssa kummankaan hievahtamatta. Sydän oli hakannut niin, että Petri kertoi uskoneen sen äänen kaikuvan kovaan ääneen.

Hän oli pelännyt henkensä edestä.

Petri ei ollut pystynyt kauhultaan edes huutamaan, kun olento oli lennähtänyt hänen eteensä ja tarttunut Petriä paidankauluksesta kiinni. Olennon kädet olivat mustat ja nahkaiset, kuin lepakon siivet. Kun se oli nostanut Petrin kasvot omiensa eteen, oli hän nähnyt olennon sihisevässä suussa kaksi terävää kulmahammasta.

Siinä kohtaa kertomusta Petri piti pitkän tauon, ja selvästi punnitsi mielessään lausetta, jonka lopulta päätti kertoa ääneen:

”Sillä hetkellä mietin… Ja taidan miettiä yhä… Mitä, jos tarinat vampyyreistä sittenkin ovat tarua vain niiltä osilta, että ne näyttäisivät täysin ihmisiltä?”

Mies kertoi, että kauhunsekaisissa ajatuksissaan hänen mielessään oli käynyt, että mitä tapahtuisi, jos tuo olento purisi häntä? Muuttuisiko hän itse samanlaiseksi olennoksi? Vai kuolisiko hän?

Kauaa Petri ei kuitenkaan ollut ehtinyt miettiä, kun olento oli lähtenyt raahaamaan häntä kovakouraisesti ulos ladosta. Mies oli rimpuillut ja yrittänyt tarttua kiinni mihin vain pystyi, mutta olento oli jatkanut kulkuaan hänen raahautuessaan perässä kuin riepukangas.

Tullessaan juuri kaivamansa kuopan vierelle, olento oli iskenyt Petrin maahan. Multa ja savi olivat tuoksuneet nenässä, ja poski painautunut kipeästi jotakin terävää pikkukiveä vasten. Mutta nyt hän oli siinä kuopan vieressä. Kuoppa, jonka olento oli ehkä kaivanut edelliselle löydölleen, ja nyt heidät molemmat haudattaisiin siinä samalla. Petrin mielessä oli risteillyt ajatuksia aina siihen, miksei lähtenyt ystävälleen yöksi. Miksi lähti mihinkään kotoaan juuri sinä iltana. Milloin ensimmäisen kerran tajuttaisiin, että hän olisi kadonnut lopullisesti. Löytäisikö kukaan ikinä hänen hautaansa.

Jostakin hänen hätääntyneiden ajatustensa takaa oli kuulunut ääni, joka ei tuntunut sopivan tilanteeseen. Petri oli nostanut päätään kostealta maalta ja katsonut olentoa, joka oli alkanut taas pitää nyyhkyttävää ääntä.

”Mietin, että ehkä tuo on ääni, jota se pitää ruoka-aikansa merkiksi” Petri totesi sytyttäessään jo kolmatta tupakkaansa tarinansa kertomisen aikana.

Hänen epäilyksistään huolimatta olento ei ollut tehnyt kuitenkaan elettäkään koskeakseen Petriin. Sen sijaan se oli ollut polvillaan kuopan toisella puolella, ja katsonut kuoppaan nyyhkyttäen. Haparoiden Petri oli noussut varovasti istumaan, pitäen katseensa tiukasti olennossa.

Hiljaisten nyyhkytysten katkaiseman hiljaisuuden jälkeen olento oli nostanut päänsä, ja Petri oli nähnyt sen silmissä kimallusta. Kimallusta, joka syntyi kuunvalon osuessa kyyneliin. Olento oli tuijottanut Petriä kyyneleet valuen ja vaimeasti nyyhkyttäen, kunnes se oli osoittanut terävällä nahkaisella sormellaan kuopan pohjalle.

Petrin sydän oli pudonnut olettaessaan, että olento käskisi häntä menemään kuoppaan. Hän ei edelleen voinut olla varma, mitä olennon itkulta näyttävät eleet todellisuudessa merkitsisivät.

Varovasti katsetta laskiessaan Petri oli kuitenkin nähnyt kuopan pohjalla jotakin, joka ei näyttänytkään ihmiseltä. Eikä eläimeltä.

Hitaasti Petri oli nostanut kännykkänsä taskustaan. Taskulampun valossa hän oli nähnyt kuopan pohjalla jotakin, mitä ei olisi odottanut näkevänsä.

Kuopan pohjalla, mustan mullan päällä maaten, oli maannut toinen samanlainen olento. Se oli näyttänyt olevan vähän pienempi, mutta vaikea oli kuitenkaan täysin tätä arvioida, koska kuopassa oleva olento oli puolittain kuin kivettynyt. Harmaa, tuhkan ja kiven yhdistelmältä näyttävä. Oli se mitä tahansa, yksi asia oli selvää. Kuopassa makaava olento oli kuollut.

Petri oli nostanut katseensa, ja katsonut itkevää olentoa silmiin. Sen hartiat olivat tärisseet, ja hiljainen nyyhke oli kohonnut ulvonnaksi. Tämän jälkeen se oli laskenut nahkamaisen kätensä kohti kuopan pohjaa, ja silittänyt kuolleen olennon poskea.

”Sillä hetkellä mietin… Olet pelottava hirviö, jota varmasti kaikki pelkäävät. Mutta parinasi on toinen samanlainen hirviö, jonka kanssa voitte pitää yhtä muuta maailmaa vastaan. Mutta sitten, yhtenä päivänä, oletkin täysin yksin…”

Petri kertoi, ettei ole vieläkään varma siitä, kuinka tuo yö päättyi. Aamulla hän oli herännyt kompostikasasta rivitalonsa pihalta, kun ohikulkija oli potkinut häntä hereille uhaten soittaa poliisit.

”En ainakaan sihise ja kasva karvaa, niin ehkä se ei sitten purrut…” Petri naurahti kolkosti.

Jonkun aikaa hän oli epäillyt nähneensä vain unta. Väsähtänyt viime metreillä pihalle, ja uneksinut koko ladon ja hirviön. 

Kunnes loppukesän uudella iltareissulla hän oli saanut puhuttua mukaansa pari kaveriaan mukaan katsomaan, oliko asia tosiaan näin. Ja siellä se lato oli ollut, ovi yhä auki roikkuen. Kaverit olivat jutelleet iloisesti ja naureskelleet asiaa, mutta Petrin silmät olivat havainneet jotain pellon laidalla. Tumma hahmo, joka tuntui tuijottavan heitä.

”Sanoin kavereille, että lähdetään tekemään jotain mielenkiintoisempaa, niin lähdettiin sitten pois…”.

En suoraan sanoen tiedä, paljonko Petri oli jälkikäteen värittänyt tarinaansa, tahallaan tai alitajuisesti. Suuremmalla todennäköisyydellä mies oli hoiperrellut kotitalonsa pihalle ja väsähtänyt sinne. Ladon oli saattanut nähdä joskus ohimennen, ja ainakin suoralta tietoisuudelta unohtanut.

Kyllähän tuota silti jää miettimään. Yksinäistä, itkevää hirviötä.

Yksi ilta teatterissa

 Olin tuossa yksi ilta, harvinaista kyllä, huoltamolla kahvilla. Harvinaista siksi, että en juuri poistu kotoa kuin pakollisille menoille, mutta joskus harvoin on mukavaa käydä ihmisten ilmoilla.

Kun liikkuu aina yksin, niin silloin kuulee kaikenlaisia juttuja, mitä ihmiset toisilleen kertovat. On keksittävä aina tilanteestaan jotain hyviäkin puolia.

Mutta niin. Siinä viereisessä pöydässä istui porukka nuoria aikuisia, jotka ilmeisesti muistelivat mennyttä viikonloppua. Kivaa oli ollut illanistujaisissa ja silleen. 

Mielenkiintoni heräsi, kun juttu kääntyi illan aikana pelattuun spiritismiin. Oli tilattu aito lauta jostain ties mistä, ja talon entisaikojen henkiä kutsuttu paikalle.

"Mutta niinkuin mä sanoin, ihan hevonpeetä ja ajanhaaskuuta koko juttu." nuori mies naureskeli ottaen huikan kahvistaan.

"Mitään ei tapahtunut. Hitto mä kysyin vielä kaikki mahdolliset, mitä ei saisi kysyä, tyyliin koska kuolen. Ja ei niinku mitään!" hän jatkoi saaden kavereiltaan hyväksyvän naurunremakan.

Joku porukasta huomasi tuijotukseni, ja katsoi minua takaisin. Käänsin nopeasti katseeni kohti ikkunaa, ja jatkoin kahvini juontia samalla miettien.

Voi, kyllä se peli toimii. Se toimii vain vähän eri tavalla, kuin olit ehkä ajatellut.

Se kun ei ole kuin kauhuelokuva, jonka laitat televisiosta pyörimään ja nautit jännityksestä. Ja jonka laitat pauselle heti, kun alkaa pelottaa liikaa.

Ajatellaan sitä enemmänkin teatterina. Olet päättänyt mennä katsomaan esitystä, ostanut lipun ja istuutunut paikallesi. Valot salissa himmenevät, näyttämölle syttyy pieni spottivalo.

Odotat nyt kutkuttavalla jännityksellä pääesiintyjän nousemista lavalle. Hiljainen musiikki alkaa soida hämärässä teatterisalissa. Ajattelet tämän olevan merkki siitä, että esiintyjä ilmestyy ihan kohta. 

Mutta odotat ja odotat, eikä mitään tapahdu. Vain hiljainen musiikki soi salissa, alkaen aina alusta yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta nouset seisomaan turhautuneena ajatellen, että näyttelijä ei taida olla mailla halmeilla. Tai oliko koko näytöstäkään edes olemassa. Lähdet pois pettyneenä.

Jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt odottamasi pääesiintyjän, joka seisoo näyttämön laitamien varjoissa. Se on odottanut siellä, kun olet tuijottanut jännittyneenä lavalle odottaen esityksen alkua. 

Se oli siellä koko ajan, katsoit vain väärään suuntaan.

Esitys alkaa kyllä lopulta. Mutta ei sillä hetkellä kuin odotat. Poistut teatterista, eli puhallat kynttilän sammuksiin ja pakkaat laudan pois. Elämä ja arki jatkuu taas kuten ennenkin.

Mutta vierailijasi on yhä täällä, eikä aio lähteä. 

Join kahvini loppuun ja vein tyhjän kupin astiakeräykseen. Myyjä tiskin takana huikkasi kiitokset, mutisin jotain epäselvää vastaukseksi.

 Huoltamon ovelle päästyä pysähdyin ja käännyin vielä hetkeksi empien, mutta päätin sitten jatkaa vain matkaa autolleni.

En ole kovin hyvä ihmisten kanssa. Siksi en osannut arvioida, olisiko tuo nuori mies ilahtunut kuullessaan, ettei hänen spiritismikokeilunsa ollutkaan turhaa ajanhaaskausta. 

Sillä se heidän kutsumansa olento seisoi hänen vieressään, tuijottaen häntä tiiviisti tyhjin silmin. Pihalta näin vielä ikkunan läpi, kuinka miehen hakiessa santsikuppia, seurasi olento tiiviisti hänen perässään kuin varjo. 

Esitys voinee alkaa.

Tyhjäksi todettu

 

Tässä kun nyt aloin nuoruutta muistelemaan, tuli mieleeni vielä yksi toinen tarina, josta olisin voinut muutamalla sanalla mainita.

Tiedättekö aaveenmetsästäjät? Siis sellaiset porukat, jotka käyvät erilaisten laitteiden kanssa väitetysti kummittelevissa paikoissa, ja yrittävät saada taltioitua todisteita kummittelusta?

Aikoinaan tämä oli vielä uusi asia, ja nuorena näin tämän hetken aikaa hyvin kiinnostavana toimintana. 

Oletko koskaan miettinyt, kuinka mielenkiintoista olisi päästä seuraamaan tällaista ryhmää työssään? Jopa sellaisessa paikassa, jonka lopulta voidaan sanoa olevan tyhjäksi todettu.

Jouluisen kokemukseni jälkeen aloin etsiä internetistä tietoa erilaisista oudoista tapahtumista, ja löysin sattumalta tieni haamuryhmän nettisivuille. Kutsun heitä haamuryhmäksi, en suoraan sanoen enää muista, mikä heidän ryhmänsä oikea nimi oli.

Sivuilla kolmihenkinen ryhmä esitteli toimintaansa, ja kertoi etsivänsä jatkuvasti uusia tutkittavia kohteita. Etusivulla komeili taiteellisesti sommiteltu kuva ryhmän jäsenistä, muille sivuille oli upotettu videoita tutkimuksista, sekä valokuvia kohteissa kuvatuista orbeista ja sen sellaisista. Niin, orbit ovat niitä valopalloja, joita toisinaan ilmestyy valokuviin.

Vietin sinä iltana monta tuntia tutkien noita kotisivuja, katselin videoita ja luin ryhmän kirjoittamia raportteja eri tutkimuskohteiden havainnoista.

Kun tutkin etusivua vetäen palkin alas asti, osui silmiini teksti ja yhteydenottolomake. Ryhmä oli päättänyt ottaa seuraavaan tutkimuskohteeseensa mukaan vierailijan seuraamaan tutkimuksia, sekä osallistumaan tutkimuksista kuvattavaan videoon. Jättämällä lomakkeen avulla yhteystietonsa osallistuisi arvontaan, jossa yksi onnekas voittaisi palkinnoksi tämän osallistumisoikeuden.

En ollut koskaan voittanut arvonnoista mitään. Siitä huolimatta jätin yhteystietoni empimättä, klikkasin tiedot matkaan ja sammutin tietokoneen.

Ehti kulua pari viikkoa, kun puhelimeeni kilahti yllättävä viesti. Vastoin odotuksiani, olin kuin olinkin voittanut tuon arvonnan. Epäusko ja onnen tunne vuorottelivat, ja jäin odottamaan viestissä mainittua päivämäärää, jolloin ryhmä lähtisi uudelle tutkimuskohteelle.

Tuona määrättynä päivänä odottelin tihkusateessa huoltoaseman etuovella. Tämä oli viestissä sovittu tapaamispaikaksi, josta matka jatkuisi ryhmän autolla. Kun vanha vaalea Opel kaarsi parkkiin matkustajien katsoessa minua arvioivasti, arvelin ryhmän saapuneen paikalle

Ryhmä koostui kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta. Sannasta, Tonista ja Markuksesta. Kaikki kättelivät minua pikaisesti tavatessamme, ja Toni selkeänä puhemiehenä alkoi käydä pikaisesti läpi päivän ja illan suunnitelmaa.

”Eli meillä on ennalta varattu kohde parinkymmenen kilometrin päässä. Se on yksityiskoti, jonka omistajat ottivat yhteyttä ja kertoivat mahdollisesta paranormaalista toiminnasta.”

Nyökkäsin innoissani. Tonin selittäessä loput ryhmästä kävivät hakemassa huoltamon kahvilasta eväitä matkaa varten.

”Ruoka tulee meidän puolesta, on osa tätä voittoa.” Toni totesi ylpeyden häivähtäessä äänessään.

”Kiitos! Montako osallistujaa arvonnassa muuten oli?” kysyin mielenkiinnosta.

Tonin kasvot kiristyivät tämän mutistessa, että olin ollut ainoa osallistuja. Sivustolle ei ollut löytänyt vielä montaakaan kävijää, ja yksi arvonnan tarkoituksista oli ollut kasvattaa sivuston kävijämäärää ja samalla tutkimusten seuraajaa. Tämä selitti epätavallisen arpaonneni.

”Et muuten maininnut lomakkeella, että oliko sinulla ennestään jotain kokemuksia, joita voisi epäillä paranormaaleiksi?” Toni kysäisi avatessaan esiin karttaa, josta näytti minulle kohteen tarkemman sijainnin.

”Kyllä, itse asiassa. Olen töissä kaupassa, jossa joulupukki -mallinukke lähti kävelemään itsestään, eikä sitä ole vieläkään löydetty.”

Toni nosti hitaasti katseensa kartasta, ja tuijotti minua ilmeettömänä. Sitten hän taitteli kartan takaisin taskuunsa, ja autolle kävellessä mutisi jotain sen suuntaista kuin ”Tää on taas näitä”.

Pohdin Tonin perässä kävellessäni, että oliko hän ehtinyt kohdata jo muitakin, jotka olivat tuon pukin nähneet?

Matka ei ollut pitkä. Sen aikana kolmikko keskusteli keskenään laitteista ja niiden käytöistä, joista en ymmärtänyt sanaakaan. Puheissa toistui evp, ghostbox ja muista vastaavia. Toni ei minulle juuri enää puhunut, mutta Sanna ja Markus kertoilivat juttelunsa lomassa, mihin mitäkin laitetta käytettäisiin. En suoraan sanoen pysynyt kärryillä, ja mietin mihin tarvitaan näin paljon eri laitteita.

Pitkän hiekkatiepätkän jälkeen auto kääntyi vanhan talon pihaan. Autosta noustua katselin pihaa antaen pääni kääntyä hitaasti puolelta toiselle. Haalistunut punamulta halkeili talon seinistä, kuisti näytti osittain romahtaneelta. Pihalla nurmikko rehotti heinäsirkkojen sirittäessä sen suojissa, ja pihapensaat olivat jatkaneet matkaansa levittäytyen alkuperäisiltä istutuspaikoiltaan. Pihaa kiertävä puinen aita oli muuttunut vanhuuttaan harmaaksi, jäkälän kasvaessa sen halkeilleelta pinnalta. Suoraan sanottuna talo ja piha näyttivät lähinnä autiotalolta.

”Onko tää varmasti oikea paikka?” kysyin hitaasti, kun ryhmä keräsi autosta ulos varusteitaan ja virittelivät kameroitaan kuvausvalmiiksi.

”Totta kai on, osoite tarkistettiin viidesti!” Toni tuhahti ja suki hiuksiaan parempaa asentoon. Sen jälkeen hän asteli osittain romahtaneen kuistin portaiden eteen, ja Markuksen näytettyä merkkiä kuvauksen alkamisesta, alkoi hän puhua ammattimaisella äänensävyllä:

”Olemme nyt saapuneet uuteen kohteeseen. Tällä kertaa tutkimme Laitisten pariskunnan asuntoa, jossa on kerrottu esiintyneen poltergeistiä, sekä kuuluneen näkymättömän naisen puhetta. Tämä on erikoisjakso, meillä on tänään mukanamme vieras, joka onnekkaasti voitti tämän osallistumisen arvonnassamme niistä lukuisista arvontaan osallistuneista!”

Markus käänsi kameran kohti minua ja Toni ilmeili taustalla, että minun tulisi esittäytyä. Reaktioni oli kuitenkin sama, kuin aina joutuessani kameran eteen. Jähmetyn, ja odotan vain kameran poistumista.

Toni pudisteli ärsyyntyneenä päätään ja viittoili Markusta kääntämään kameran taas itseensä.

”No niin, vieras esittäytyy varmaan sitten myöhemmin… Mutta mennäänpä nyt itse asiaan.” hän totesi, loikki varovaisesti portaat ylös ja koputti vanhaan puiseen etuoveen. Kävelin muiden jatkeena lähemmäs kuistia seuraamaan, mitä tapahtuisi.

Ensin näytti, ettei kukaan tulisi avaamaan ovea. Toni toisti koputuksen kolmasti, ja olin jo avaamassa suutani epäilyksistäni, että olisimme jonkin aikoja sitten hylätyn talon ovella, kunnes yllätyksekseni ovi avautui hitaasti raolleen.

Narisevan oven pienestä raosta kurkisti ulos vanha lyhyt mies. Hän ei avannut ovea kokonaan, mutta Toni tarttui ryhmyisestä ovenkahvasta ja tempaisi oven apposen auki. Vanha mies hätkähti taaemmas pimeään eteiseen.

”No niin! Mukava tavata nyt viimein kasvotusten, sun kanssa taidettiinkin puhua puhelimessa? Kyllä, näin se varmasti oli! Täällä nyt ollaan ja valmiina aloittamaan kuvaukset!” Toni selitti innoissaan, ja viittoi meitä menemään sisälle. Markus käveli edeltä kohdistaen kameraa vuorotellen Toniin, minuun, Sannaan ja vanhaan mieheen. Miehen lähes pelästyneen reaktion takia en olisi pitänyt hyvänä ideana rynniä sisälle, mutta vaihtoehtoni vietiin Sannan tuuppiessa minut hämärään eteiseen. Toni seurasi perässä viimeisenä, ja paiskasi ulko-oven perässään kiinni.

Eteinen oli hämärä ja pölyinen. Seinällä puunaulakossa roikkui haalistuneen värisiä takkeja, niiden alapuolella ikivanhat miesten mustat kumisaappaat keräsivät pölyä. Hattuhyllyllä oli jotakin roinaa, jota en hämäryyden takia voinut kunnolla nähdä. Ilmassa tuoksui tunkkainen pöly, sekä jotain, jota voisin homeeksi arvailla.

Pienessä eteisessä oli kaksi ovea, sekä kapeat portaat vintille. Toinen ovista avautui hitaasti, ja sen takaa katseli pieni vanha nainen yhtä yllättyneellä katseella, kuin eteisessä seisova vanha mieskin.

”Ja siinähän tekin olette! Tervehdinkin jo miestänne, täällä tosiaan nyt ollaan ja valmiina aloittamaan!” Toni hihkaisi, ja oli kättelemässä vanhaa rouvaa, mutta tämä kavahti taaemmas tummansinistä hartiahuiviaan tiukasti molemmin käsin puristaen.

Toni laski oman kätensä, ja yritti pitää kasvoillaan showmies -hymyn.

”No, ehkä myöhemmin sitten… Olisitteko halunneet vielä kertoa jotakin, vai aloitetaanko nyt suoraan vain tutkimukset?”

Vanha mies oli kävellyt tuvan ovensuulle vanhan naisen vierelle, ja nostanut kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle. Kumpikin tuijotti meitä sanaakaan sanomatta. En tiedä, mikä oli muun ryhmän mielipide, mutta itselleni nousi tuosta tuijotuksesta epämiellyttävä olo.

”Aloitetaan sitten vaan saman tien, mistä olisi teidän mielestänne viisainta aloittaa?” Toni jatkoi sinnikkäästi. Hänen äänestään tosin kuulin, ettei tainnut olla ihan tavanomainen kohtaaminen heillekään.

Pariskunta ei edelleenkään sanonut mitään, tuijottivat meitä vain tyhjällä katseellaan. Lopulta mies nosti kättään, ja näytti sormellaan ylös päin. En tosin ole varma, osoittiko mies kattoa, vai nostiko tämä sormensa sanoakseen jotakin.

”Vintiltä? Sehän on hyvä idea, sieltä varmaan kuulunut ääniä, joita ette ole päässeet itse tarkistamaan? Aika jyrkältä nimittäin näyttävät nuo portaat!”

Ei vastausta, pelkkää tuijotusta.

Toni kääntyi kohti ullakolle vieviä portaita. Kun kamera ei kuvannut hänen kasvojaan, näin energisen ilmeen valahtavan, ja näyttäen nyt lähinnä ärtyneeltä. Vanhat puiset portaat narisivat, kun Toni kapusi niitä ylös kaiteesta kiinni pitäen, meidän muiden seuratessa perässä yksi toisensa jälkeen. Portaissa en voinut olla kääntämättä vielä päätäni, ja näin kuinka pariskunta katsoi tarkasti meidän kulkuamme. Hämmentyneet ilmeet olivat nyt vaihtuneet lähinnä tarkkaavaisiksi. En voinut tosiaan olla miettimättä, että olimmeko tulleet vahingossa jonkun täysin sivullisen eläkeläispariskunnan asuntoon.

Vintillä oli pimeää ja pölyistä. Seinän vierustoilla oli pinoissa vanhoja sanomalehtiä, vanhoilla natisevilla hyllyillä pölyisiä vaatteita mytyissä, ja vanhojen tavaroiden seasta näkyi muutamia ikivanhoja lasten leluja. Ei voisi juuri karmivampaa paikkaa olla, mutta tätähän ryhmä oli tullut hakemaan, ja Markus videoi ympäristöä innokkaasti, Sannan räpsiessä taustalla tavallisia valokuvia.

”Tämä on hyvin vanha paikka, joten aktiivisuutta voi hyvinkin esiintyä!” Toni selosti Markuksen kameralle ottaen käteensä pölyisestä lehtipinosta päällimmäisen sanomalehden.

”Tämä on vuodelta 1948! Laitisen pariskunta kertoi yhteydenotossaan ostaneensa talon alle vuosi sitten, joten voidaan olettaa näiden olevan edellisen asukkaan jäljiltä.” Toni selosti, ja luki ääneen lehden etusivun pääotsikoita.

”Pariskunta ei valitettavasti nyt ollut kovin puheliaalla tuulella, mutta toivottavasti saamme tutkimuksen päätteeksi lisää informaatiota.” Toni totesi lätkäisten lehden takaisin pinon päälle, pölläyttäen ilmaan pölypilven.

Toni kaivoi laukustaan esiin jonkin laitteen, jota piti kämmenellään. Hän selitti kameralle kyseessä olevan ghostbox, joka skannasi radiokanavia hyvin nopealla tahdilla, toimien näin meidän ja aaveiden rajojen välisenä kommunikointivälineenä. Laite piti kauheaa meteliä, ja nostin käsiä korvilleni seuraten vierestä tapahtumia. Toni esitti kysymyksiä, kuten ”Onko täällä joku meidän lisäksemme?”. Laite pysyi kohinaa lukuun ottamatta hiljaisena. Muutama metallinen vingahdus kuului silloin tällöin.

Tämän lisäksi otettiin esiin erilaisia mittareita ja laitteita, joissa oli erilaisia valoja. Näitä Toni kehotti henkiä koskettamaan, koska laite havaitsisi tämän. Ei vastauksia.

Kyllästyttyään vähäisiin tapahtumiin ryhmä kampesi itsensä takaisin alakertaan, minä vanavedessä. Tuvan ovi oli auki, ja pariskunta istui nyt vanhan pirttipöydän ääressä, tuijottaen meitä yhä tiiviisti.

”Yläkerta on nyt tutkittu, menemme seuraavaksi tänne.” Toni ilmoitti osoittaen eteisen toista ovea. Ilmoitukseen ei vastattu mitään tuijotusta lukuun ottamatta.

Sitä odottamattakaan Toni tempaisi auki vanhan puisen oven, jonka takaa paljastui makuuhuone. Se oli yhtä hämärä kuin muutkin huoneet, reunoilta pahasti rispaantunut verho oli vedetty huoneen ainoa ikkunan eteen. Huoneessa oli kaksi erillistä yhden hengen sänkyä siististi pedattuina. Jäin katsomaan sänkyjä toviksi, kunnes Toni käski tiuskaisten minua siirtymään saadakseen paremman tilan kameran kuvaa varten.

Siirryin vanhan peilipöydän eteen, mutta katselin yhä sänkyjä. Siitä huolimatta, että ne olivat siististi pedattuja, oli niissä jotain outoa. Meinaan, oletko koskaan käynyt autiotalossa, jossa on sänky? Se voi olla pedattu, mutta sen päälle on kerääntynyt kosteutta, roskaa ja muuta vastaavaa. Siitä näkee, ettei päiväpeittoa ole liikutettu vuosikausiin.

Kosketin varovaisesti lähimmän sängyn päiväpeitteen pintaa, ja tunsin siitä kosteuden. Olisin voinut vannoa, ettei ainakaan tuolla sängyllä ole kukaan lepuutellut aikoihin.

Toni selitti kameralle ammattimaisesti laitteistaan ja siitä, mitä he yrittivät saada niillä mitattua, mutta laitteet pysyivät vaiti täälläkin. Kosketin Tonin olkapäätä, ja kehotin hiljaisella äänellä katsomaan sänkyjä.

”Älä puutu tutkimuksiin, et ehkä osaa amatöörinä havaita sitä mitä me harjaantuneina näemme.” Toni totesi tylysti.

”Äläkä arvostele kohteen asukkaiden kotia, me ei olla tultu katsomaan kuinka siististi täällä eletään, vaan mittaamaan paranormaalia aktiivisuutta.”

Ghosbox rätisi ja kohisi, muttei edelleenkään antanut ryhmän toivomia vastauksia kysymyksiin. Tonin äänessä alkoi kuulua turhautumista, kun hän kyseli erilaisilla sanamuodoilla samoja kysymyksiä. En tiedä kuvittelinko, mutta välillä tuntui siltä, kuin hän olisi yrittänyt kysyä jotakin, johon boxin silloin tällöin kuuluvat epämääräiset äännähdykset olisi voitu tulkita vastaukseksi ”ei” tai ”kyllä”.

Tämäkään ei tosin näyttänyt millään onnistuvan.

Ainoa kuuluva ääni oli Markuksen puhelimen viestiäänen piipitys. Jatkaen samalla kuvaamista, otti hän puhelimensa taskustaan ja avasi viestin. Näytön valo leikkasi hämärää huonetta ja  näin, miten viestiä lukiessa Markuksen katse muuttui. Hän viittoili Tonia luokseen.

”Katkaisen kuvauksen nyt tähän… On pikkuinen ongelma.” Markus kuiskasi niin hiljaa, että vaivoin pystyi kuulemaan. Keräännyimme tiiviiksi ringiksi hänen ympärilleen, jolloin hän kierrätti jokaisen luettavaksi tuon juuri saamansa viestin.

”Hei!

Tarkistelen nyt varmuuden vuoksi, että olenkohan sekoittanut päivämäärät? Ymmärsin, että teidän oli tarkoitus tulla tänään tutkimaan tätä meidän kotia, mutta onkohan ajankohdassa tullut jokin väärinkäsitys?

Terveisin, Martti Laitinen”

Yksitellen jokainen nosti hitaasti päänsä, kunnes pienen hiljaisuuden jälkeen Toni sihisi:

”Ei helvetti. Ollaanko me väärässä talossa?!”

Markus vastasi tekstiviestiin kysyen, että eikö osoite ollut tämä, jossa me nyt juuri olimme. Pienen tovin jälkeen puhelin kilahti uuden viestin merkiksi. Viestissä kerrottiin, että osoite oli sinänsä oikea, mutta kaupunki väärä.

”Ei saatana…” Toni parahti painaen kasvot käsiinsä.

”Nyt pelastetaan mitä pelastettavissa on… Jatketaan kuvausta, hoidetaan tää nyt kunnialla loppuun!” Toni keräsi itseään ja lähti kävelemään lattiat naristen kohti tupaa viittoen meitä seuraamaan. Markus käynnisti videokameran uudelleen ja jatkoi kuvaamista.

Hämärässä tuvassa vanha pariskunta istui yhä pirttipöydän ääressä, kun Toni asteli varmoin askelin heidän eteensä, selkeästi samalla miettien toimintasuunnitelmaa.

”No niin! Nyt voin paljastaa teille, että olette voittaneet harvinaisen palkinnon, eli teidän kotinne kaikista mahdollisista osoitteista oli valikoitunut satunnaisen tutkinnan kohteeksi. Joissakin kodeissa voi kummitella, ja asukkaat kärsivät siitä uskaltamatta kertoa asiasta kenellekään.” Toni selosti maireasti nostaen kädet ristiin rinnalleen.

Nyt oli oma vuoroni painaa käteni kasvoilleni. Jos pariskunta nostaisi syytteet kotiinsa tunkeutumisesta, olisin mukana syytettyjen penkillä, eikä tuo uuno nyt sitten keksinyt kerta kaikkiaan parempaa selitystä.

”Ilokseni voin todeta teille, että yksikään laitteemme ei havainnut mitään, emmekä silmämääräisesti todenneet mitään poikkeuksellista. Voitte siis nyt olla varmoja, että kotinne on aaveista tyhjäksi todettu!” Toni selitti yrittäen pitää äänensä ammattimaisen varman kuuloisena.

Ei enää yllättänyt, kun pariskunta ei vieläkään sanonut mitään. He tuijottivat ja tuijottivat, niin että pystyin lopulta aistimaan jokaisen meidän epämukavan olon.

Epäilin ensi hämäryydestä aiheutuvaa optista harhaa, kun näin heidän silmiensä muuttuvan. Niiden valkoinen osa hävisi, ja pupillit laajenivat täyttäen mustalla koko silmien alueen. Sitä en voinut enää optisella harhalla selittää, kun kummankin iho muuttui vanhuksen ryppyisestä ihosta harmaaksi ja kuin... muoviseksi?. Kuin hänestä olisi tullut yhdessä hetkessä jotain, joka muistutti enemmän vahanukkea kuin ihmistä. Hitaasti vanha mies nousi seisomaan. Se käveli laahaavin askelin Tonin eteen, tarttui tätä olkapäästä ja päästi suustaan äännähdyksen, jonka kaltaista en ole kuullut ikinä.

Sen jälkeen kumpikin katosi. Vain me neljä seisoimme autiossa ja pimeässä tuvassa, joka näytti kerta kaikkiaan siltä, ettei talossa oltu asuttu tai käyty vuosikausiin.

Paluumatka meni hiljaisuuden vallitessa. Toni tuijotti eteensä lasittuneena, iho kalman kalpeana. Kukaan heistä ei sanonut minulle sanaakaan, kun lähtöpaikan huoltoasemalla astuin ulos autosta ja huikkasin vaisut hyvästit.

Seurasin nettisivuja pitkään tuon jälkeen, mutta videota tai mainintaa tuosta käynnistä ei julkaistu koskaan. Itse asiassa sivuja ei tuon jälkeen enää päivitetty, muistaakseni noin vuoden kuluttua koko sivusto oli poistettu.

Olin pitkään pettynyt. Olin halunnut uskoa siihen, että ryhmä pystyisi oikeasti todentamaan ja käsittelemään paranormaalia tapahtumaa. Mutta laitteet eivät päästäneet ääntäkään, vaikka kaksi vahvasti olettaen paranormaalia hahmoa seisoi suoraan nenän edessä. Vanhempana olen miettinyt, että ehkä laitteet olisivat voineet todeta kummituksia. Mutta ehkä nuo kaksi eivät sitten olleet kummituksia, vaan jotain aivan muuta. 

Hyvää sunnuntaita. 

Joulustressi

Edellistä postausta kirjoittaessa tulin miettineeksi, etten ole aina ollut toimistotyöntekijä. Aikoinaan ehdin kokeilla myymälätyötäkin, suht surkealla menestyksellä.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan nyt ollut avautua siitä, kuinka huono olin työssäni (vaikka siitäkin saisi kyllä monta tarinaa aikaiseksi...), vaan kertoa aiheesta jotain ihan muuta.

Kun kiertelet kaupassa ja katselet hyllyissä esiteltäviä tuotteita, katsotko koskaan ympärillesi tarkemmin? Huomaisitko, jos jokin olisi pielessä?

Koska pääsiäinen on lähestymässä, voisin kertoa joulustressistä.

Elettiin joulukuun ensimmäisiä päivä, ja joulunodotus oli jo edennyt ahdistavaan pisteeseen. Lehdissä ihmiset kertoivat mielipide-osioissa, miten raivostuttavaa oli kuunnella kaupassa joululauluja marraskuusta tammikuuhun, jonoruuhkat ahdistivat ja joulusuklaa oli aina yhtä karseaa. Kyllä, siihen aikaan mielipiteet kerrottiin, sosiaalisen median puuttuessa, sanomalehtien mielipide-osioissa.

Yhtä synkät olivat ajatukseni tuonakin vuonna istuessani tavaratalon kassalla rispaantunut tonttulakki päässäni. Tämä kuului jokaisen vuoden joulukuun ajan työasuun siitä huolimatta, että palautelaatikkoon jätettiin vuosi vuodelta enemmän palautteita kalpeasta ja murjottavasta myyjästä tonttulakissa. 

Mutta asiaan. Sinä vuonna oli joulunalusaikana tapahtunut epätavallisen paljon virheitä. Rahojen määrä kassassa kyllä täsmäsi, mutta virheet tapahtuivat osastoilla niin, että ne olisivat voineet aiheuttaa onnettomuuksia. Nastapaketteja auki repäistynä niin, että nastat olivat levinneet pitkin lattioita. Nesteitä vuotanut pulloista, joista sittemmin havaittiin reikä iskettynä pullojen sivuihin. Näin nyt muutamia mainitakseni

”Teidän pitää olla huolellisempia hyllyttäessä!” esimieheni, muistaakseni Esa nimeltään, pauhasi yhtenä päivänä taukohuoneessa, jossa odotin muiden myyjien kanssa iltavuoron alkamista. Tehosteena hän heristi kädessään tyhjää pulloa niin, että viimeiset nestetipat lensivät ilmassa.

”Teille tää voi olla hauska vitsi, mutta tästä tulee isot hävikit!” Esa jatkoi pauhaamistaan.

”Ja sinä!” Esa ärjäisi läimäyttäen edessäni olevaa pöytää niin, että säpsähdin.

”Hoidat kassaa vikaan tuntiin asti, sitten Noora päästää sut ja hoidat viimein sen kassa-alueen hintalaput kuntoon. En haluu nähdä enää yhtäkään palautetta, miten meillä ei ole edes hinnat esillä.”

”Homma selvä.” murahdin. 

Iltavuoro eteni kuten olisi voinut kuvitella. Ruuhkaa, lisää ruuhkaa. Joululaulut raikasivat, eikä kenelläkään ollut kivaa.

Myönnetään, nuorena yöunet olivat tärkeysjärjestyksessä jossakin terveellisen ruoan ja liikunnan jälkeen. Eli jos olisin alkanut syödä terveellisesti ja liikkua, olisi riittävät yöunet tulleet heti niiden jälkeen. Eli lähes nuokuin kassalla tavaroita skannatessa.

Suoraan sanoen unohdin koko hintalaput. Niin oli tosin unohtanut Noorakin, joka viimeisen puolituntisen aikana kiirehti juoksujalkaa päästämään minut kassalta.

Laahustaessa toimistotiloihin minut pysäytettiin useita kertoja asiakkaiden syvimpien kysymyksien äärelle.

”Missä on joulupaperit?”

”Missä on joulukoristeet?”

”Siis mikset paketoi tätä ennen maksamista? Mistä sulle oikeen maksetaan?!”

”Oletko sä oikeasti kunnossa? Oot jotenkin niin kalpea...

Revin loppumatkan ajaksi työtakin pois päältä.

Ohitin käytävällä jouluasetelman, jossa suuren säihkyvästi koristellun joulukuusen vieressä seisoi aidon kokoinen joulupukki. Sen kasvot olivat leveässä hymyssä, kun se toisella kädellään jähmettyneenä vilkutti ohikulkeville ihmisille. Toisella kädellään taputti lempeäsi vieressään seisovaa aidon kokoista poroa.

Myönnetään yksi juttu. En pidä nukeista.

Ja edes iso ja leveästi virnuileva joulupukki ei ollut poikkeus. Nukke kuin nukke.

Sen ohittaminen oli ainoa hetki päivässä, kun kävelin ripeästi. Mitä vähemmän aikaa vietti sen vieressä, sen parempi.

Joinain päivinä saatoin vaikka vannoa, että pukin käsi oli ollut aikaisemmin eri asennossa.

Toisaalta, lapset roikkuivat nukessa harva se päivä, joten suurempi ihme oli ettei se ollut vielä palasina.

Toimistossa hintalappu-ohjelmiston rivit hyppivät väsyneissä silmissä. Suklaa yhden euron. Tikkari kaksikymmentä senttiä. Joulupukki -nukke viisi senttiä. Havahduin ja korjasin: joulupukki -suklaa euro viisikymmentä senttiä.

Ilmastointilaite hurisi jossakin taustalla, sen rauhoittavassa äänessä silmäluomet alkoivat painua. Kun saisin arkin tulostettua, voisin leikata ne huomenna ja laittaa paikoilleen, Esa voisi siis raivota hetken jostakin muusta asiasta. Vain yksi hinta vielä…

Havahduin henkeä haukkoen, kuten usein teen herätessäni omaan kuorsaukseeni. Suuni oli kuiva, kieli tarttunut melkein kitalakeen. Haroin hiuksiani ja räpytin silmiäni pimeydessä, jonka halkaisi kirkkaat näyttöjen valot.

Samalla hetkellä tajusin karmean asian, joka vahvistui vilkaistessani tietokoneen ruudulta kellonaikaa. Ne hemmetin urpot olivat unohtaneet minut tänne, kauppa oli suljettu jo yli tunti sitten. Toimisto sijaitsi eri paikassa kuin kassakaappi, jonka takia kenelläkään ei ollut tullut mieleen tull tarkistamaan tiloja, vaan valot sammutettu yhteiskatkaisimesta ja häivytty kiireellä.

Asiaa ei auttanut tieto siitä, että liikkumiseni tai vähintäänkin ovien avaaminen aiheuttaisi hälytyksen, jota tultaisiin ihmettelemään vartiointipalvelun ja ehkä poliisin voimin. Esa saisi sen jälkeen mietittäväkseen, kuinka suurella voimalla tarkalleen ottaen potkaisisi minut pellolle.

Mieleni kävi läpi vaihtoehtoja aina Esalle soittamisesta siihen, että viettäisin yöni täällä ja esittäisin aamulla saapuneeni aikaisin töihin. Valvontakameroista näkisin, milloin aamuvastuussa oleva saapuisi ja kytkisi hälytykset pois. Hitain ja varovaisin liikkein tartuin hiireen, ja klikkasin auki valvontakamerat. Mustalle ruudulle aukesi useita pieniä ruutuja, jotka näyttivät pimeydessä harmaasävyisiä valvontakamerakuvia eri puolilta myymälää. Yksi kuvasi pääovea, josta näkisin aamuvastaavan saapumisen. Enää pitäisi selvitä koko yö niin, etten liikkuisi lähes laisinkaan.

Silmäni havaitsin yhdessä valvontakamerakuvassa liikettä. Klikkasin kuvan suuremmaksi vain nähdäkseni jotakin, jota viimeisenä olisin halunnut nähdä. Mutta siinä minä sen nyt näin.

Leveästi hymyilevä joulupukki oli laskenut kätensä, jolla vielä hetki sitten oli jähmettyneenä vilkuttanut. Kankein liikkein se laski toisen kätensä poron päältä. Tunsin, etten olisi voinut edes hengittää. Hitain askelin se asteli alas jouluasetelmalta.

Se käveli kankein ja laahaavin askelin pois kameran kuvasta, jatkaen matkaansa työkaluosastolle. Klikkasin vapisevin käsin seuraavan kameraruudun auki.

Se laahusti käytävää pitkin päämäärättömän näköisenä. Ohittaessaan joulukoristeita, se repi ne irti. Tai ainakin se tarttui niihin kankeilla käsillään, niin että ne repeytyivät irti ja putosivat lattioille. Osa koristenauhoista jäi roikkumaan sen käsiin, näyttäen nyt joltain makaaberilta joulupukin ja joulukuusen yhdistelmältä.

Hikikarpalot kohoilivat otsalleni ymmärtäessäni, että se oli matkalla henkilökunnan käytävän ovelle. Kyllä, sen saman käytävän, jonka varrella oli myös se pieni tietokonekoppi, johon minut oli unohdettu.

Askel, askel. Ovi avautui. Ovi sulkeutui.

Pidätin hengitystäni kuunnellessani laahaavien jalkojen ääntä käytävältä. Se avasi viereisen taukohuoneen oven, ja askeleet loittonivat sinne. Kuuntelin ohuen seinän läpi kuuluvaa matalaa murisevaa ääntä, jota seurasi särkyvien astioiden ääni. Koko kehoni värähti, kun seinään pamahti yksi toisensa jälkeen. Pauketta ja kilinää, josta päätellen aterinlaatikko heitettiin päin seinää.

Kun se oli riehunut tarpeesi, palasivat laahaavat askeleet takaisin käytävälle. Askel, askel. Eteenpäin käytävää, kunnes se pysähtyi. Minun oveni taakse.

Sillä hetkellä olin elossa enemmän kuin koskaan. Sydän hakkasi tietään ulos rinnastani samalla kun kuulin veren kohinan korvissani. Kopissa ei ollut ikkunoita, ei muita ovia. En edes kyseenalaistanut, miksi nukke liikkui aiheuttamatta hälytystä, mutta hälytys ei ollut enää hetkeen vähempää kiinnostanut. Sieltä ei ollut tietä ulos.

Ovenkahva painui alas, ja ovi aukesi hitaasti naristen. Puristin käsiäni nyrkkiin yrittäen hallita hallitsematonta vapinaani. Päässäni humisi niin, että pelkäsin pyörtyväni.

Ovi avautui ja siinä se oli. Joulupukki -mallinukke, joka tuijotti minua silmiin tyhjällä katseella. Sen suu ei ollut enää leveässä hymyssä, eivätkä silmät enää loistaneet. Samalla se ei näyttänyt kuitenkaan vihaiselta. Päin vastoin, se näytti… väsyneeltä?

Puristin työtuolin käsinojaa ja katsoin sitä silmästä silmään ikuiselta tuntuneen ajan. Lopulta se vain vetäytyi takaisin käytävälle, ja sulki oven perässään.

Istuin jähmettyneenä ja puristin tuolin käsinojia. En tiedä miltä tarkalleen ottaen shokki tuntuu, mutta jos elämässäni yksikään hetki olisi käväissyt lähelläkään sitä, se olisi ollut tuo hetki. Aika ja paikka lakkasi olemasta, en kuullut enkä nähnyt enää mitään.

Seuraava mitä muistin, oli kuinka valot syttyivät, ja ovi rävähti taas auki. Tällä kertaa huoneeseen astui raivostunut Esa.

”Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?! Tuun aamuvuoroon ja taukohuone ihan paskana, joulupukki kadonnut, ja mitä helvettiä sä täällä teet?!” mies raivosi näyttäen siltä, että tältä olisi voinut pää irrota sen kaiken huutamisen takia.

”Tää oli sun käsitys tsemppaamisesta?! Helvetti nyt katsotaan valvontakamerat ja selkeä syyllinen saa irtisanomisilmoituksen ja syytteet heti käteen!” Esa karjui niin, että suonet pullistelivat punakkaaksi menneiden kasvojen ohimoilla. Puristin yhä kynnet verillä työtuolin käsinojia, kun Esa tuuppasi minut tuoleineni sivuun ja klikkaili esiin viime yön kameratallenteita.

Tallenteen käynnistyttyä kiukusta sinertävä mies tuijotti ruutua. Nauhoituksen edetessä ilme hiljalleen muuttui. Sinertävä väri alkoi muuttua kalpeaksi, ja kasvot epäuskoisiksi. Hän todisti omin silmin jotain, jota ei pystynyt uskomaan. Hiljaisuus olisi ollut läpileikkaavaa, ellei lähes tragikoomiselta kuulostava joululaulu olisi soinut taustalla.

”Tästä… Tästä ei puhuta koskaan!” Esa sihisi lopulta katkonaisella äänellä.

Nukkea ei nähty tämän jälkeen. Itse jatkoin töitäni mainitsematta asiasta sanallakaan, varmistaen etten koskaan enää ollut myymälässä viimeisenä. Esan kanssa asiasta ei koskaan puhuttu. Seuraavan joulumyynnin alkaessa tämä uhkasi kirjallisella varoituksella jokaista, joka kyseli jouluasetelman perään. Tuon joulun jälkeen Esa siirrettiin toiseen myymälään.

Mietin pitkään, miksei nukke tehnyt mitään pahaa, vaikka näki minut. Tulin lopulta siihen tulokseen, että ehkä se ei lopulta halunnut kenellekään pahaa. Ehkä sillä oli kertynyt joulustressiä useamman joulun osilta. Voi olla vaikeaa olla ikuisesti iloinen hahmo.

Ja nyt mietin, että olisikin ollut iso pääsiäispupu, niin olisin saanut tästä ajankohtaisemman tarinan.

Rakenteissa narisee

Mietin tässä, että mitä kirjoittaisin ensimmäiseksi postaukseksi. Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, epäilen ettei kukaan jaksa lukea päivittäisistä rutiineistani. Tuli kuitenkin mieleen yksi vanhempi juttu, joka oikeastaan kertoo vanhasta työkaveristani Matista.

Jotkut uskovat, että kaikelle löytyy aina järkevä selitys. Ja ovat valmiita menemään pitkälle, jotta saavat asioille sen järkevän selityksen.

Voisi sanoa, että vähän rakenteissa narisee. 

Olin tuntenut Matin joitakin vuosia. Emme olleet kavereita, mutta näimme töissä päivittäin avokonttorin vastapäisistä työpisteistä johtuen. Tiedätte avokonttorit? Ne joissa kukaan ei viihdy, mutta jotka kuulemma parantavat työhyvinvointia merkittävästi. Kun aloitat keskittymistä vaativan työn, kertoo joku tiimistä kovaäänisesti ärsyttävän riivinrauta -anopin viikonloppuisesta vierailusta,

Mutta mennään asiaa. Matti oli mitä tavallisin tietämäni ihminen. Ei ärsyttävä, mutta ei myöskään superkiinnostava. Hiljainen ja kohtelias, sopiva avokonttorin naapuriksi. Matti saapui töihin täsmällisen ajoissa, ja lähti vasta kellon ollessa tasan 16.00. Ei minuuttiakaan vaille, ei minuuttiakaan yli.

Kunnes asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Ensimmäiset merkit havaitsin, kun Matti alkoi saapua työpisteelle vasta minun jälkeeni. Minun, joka hyödynsin aamuliukumat kaikella mahdollisella tavalla, ja istuin päätteen edessä vasta melkein tunnin muiden jälkeen.

En kysynyt tästä mitään. Asenteeni on, että jokainen huolehtii itse omista asioistaan.

Seuraava huomioni oli, että ennen rennon asiallisesti pukeutunut mies alkoi saapua töihin college-housuissa ja nuhjuisessa t-paidassa, jota tämä taisi käyttää yövaatteena. 

Seurailin Mattia kulmieni alta. Käytin säännöllisesti kuulokkeita peittääkseni tiimiläisten viikonloppukertomukset, mutta yllätin itsenikin huomatessani, että laskin musiikin volyymia Matin saapuessa. Jotain erikoista oli tekeillä.

Viimeinen merkki oli, kun työpäivän päättyessä Matti ei tehnyt enää elettäkään lähteäkseen. Olin itse kerännyt tavarani tietokoneen sulkemista viimeistellen, kun kuulin oman ääneni kysyvän.

”Meinasitko jäädä ylitöihin?”

Lyhyet ja nuhjuiset ruskeat hiukset heilahtivat Matin nostaessa päänsä katsoen minua kysyvällä katseella. Niin, ei toisaalta ihmekään, harvoin keneltäkään mitään kyselen.

”Joo… Pitää saada toi yksi homma valmiiksi…” Matti aloitti, ja kuulin äänestä, että hän mietti epäröiden lauseen jatkamista.

”Kotona on vähän vaikea nykyään keskittyä.”

Mietin mielessäni, etten olisi oikea ihminen kuuntelijaksi avioliittokriisissä. Sen verran tiesin Matista, että tiesin hänen ja vaimonsa olleen yhdessä jo jonkin aikaa, muutama lapsikin taisi olla. Sosiaaliset normit vaativat kuitenkin jatkokysymystä asiasta, jonka takia kysyin rennosti:

”Ongelmia kotona?”

Matti silmäili viereistä ikkunaa, näin hänen kaulallaan aataminomenan liikahtavan nieleskelystä.

”No, ei nyt mitään sellaista… Me ostettiin viimeinkin oma talo joku aika sitten, taisin mainitakin… ja siellä vähän rakenteissa narisee”

Jatkoin kyselyä, että melkoista narinaa taitaa pitää, mikäli aiheuttavat jo ongelmia.

”Niin… Se narina on vähän kovempaa. Ei siitä mun mielestäni tarvitsisi huolestua, mutta Niina vähän ylireagoi siihen, ja muutti nyt toistaiseksi lasten kanssa siskolleen. Se on nyt jotenkin ylihysteerinen, kun ei tajua ison talon rakenteiden elävän ja aiheuttavan… tiedätkö, ääniä?”

Sormeilin käsissäni työpöytäni muistiinpano -lappuja ja vilkuilin Mattia miettien, mihin keskustelu olisi menossa. Oliko avioliitto tullut tiensä päähän, ja tähän keksittiin nyt mitä mielikuvituksellisempia selityksiä? Ehkä oli tapahtunut jotakin, jonka kertominen olisi niin noloa, että tämäkin kuulostaisi järkevämmältä syyltä muun perheen poismuutolle.

”Tota… Onko sulla kiirettä nyt?” Matti takelteli epävarmasti katsoen minua lähes anovasti.

”No, e-ei kai…” vastasin häkeltyneenä. 

”Kun mietin… Jos sä olisit päässyt käymään meillä? Niin olisit ehkä voinut kuulla nuo narinat, niin voisin sanoa Niinalle, että toinenkin ihminen käynyt toteamassa, ettei siellä mitään hätää ole, että voisivat muuttaa takaisin… Niin kävisikö vaikka nyt jo tänään?”

Oli minun vuoroni silmäillä ulos ikkunasta miettien sopivaa ulospääsyä keskustelusta. Ei tuntunut millään muotoa järkevältä lähteä mukaan kenenkään kotiongelmiin. Lisäksi Matti ei tiennyt, että taitaisin olla viimeinen ihminen maailmassa toteamaan, että talon äänet aiheuttaisivat rakenteiden nariseminen.

”Joo, kai mä voin tulla” kuulin ääneni vastaavan. Voi jumalauta, jonakin päivänä vielä hakeudun jonnekin juttelemaan omien rajojen asettamisen tärkeydestä.

Matti näytti helpottuneelta ja alkoi kerätä tavaroitaan pohtien ääneen, että jos mennään minun autollani, niin hän voisi hakea oman autonsa toimiston parkkipaikalta vaikka iltalenkin yhteydessä. Vastasin autoni olevan huollossa tämän päivän, joten ongelmaa ei olisi, kunhan pääsisin Matilta julkisilla kotiin.

Onneksi matka Matille ei kestänyt pitkään. Jo vartin ajomatka toi mukanaan kiusallisen hiljaisuuden, jota yritin paikkailla huonolla rupattelulla. Matti ynähteli hajamielisiä vastauksia kysymyksiini ja päivän sään ihmettelyyni, kunnes viimein ymmärsin olla hiljaa. Lopulta enää auton moottorin hurina täytti muuten pistävää hiljaisuutta, kunnes Matti kääntyi idyllisen näköiselle kadulle.

Matin talo sijaitsi heti kadun alussa, näin oletin auton kääntyessä kivirapatun vaalean talon pihaan. Moottori sammuttua avasin vyöni ja astuin ulos ovesta. Pihaa ympäröivät matalat ja tarkasti leikatut pensasaidat, jossakin vihreiden puiden latvoissa visersi lauma lintuja. Kaksikerroksinen talo kohosi valkoisena, heittäen varjon pihasoralle jätettyjen lasten polkupyörien ja ulkolelujen ylle.

”Tuutko?” Matti kysyi, oli näköjään ehtinyt jo ovelle asti.

Kävelin Matin perässä sisälle taloon, jonka eteisessä haistoin päiväkotimaisen tuoksun sadetakkien tuoksun sekoittuessa sisälle kantautuneen hiekkaan.

Matti ohjasi laittamaan takkini jonnekin täyden vaatenaulakon sekaan, mutta kerroin pärjääväni. En ollut viipymässä pitkään.

Talo vaikutti viihtyisältä, tavalliselta. Sellaiselta, jossa asuu tavallisia ihmisiä sisustuksineen ja perhevalokuvineen.

Kävelin Matin perässä keittiöön, jossa tämä alkoi hajamielisesti puuhata jonkun kahvikoneelta näyttävän parissa kysellen ottaisinko jotain, joka kuulosti ”erityisen-erityinen-kahvi-mikälie”. Vastasin kieltävästi, kahvini juon tummapaahtoisena ja vahvana, suodatettuna vanhasta tavallisesta kahvinkeittimestä.

En kuitenkaan ehtinyt kertoa koko lausetta loppuun, kun kuulin epämääräisen kolahduksen yläkerrasta. Kummankin katse kohosi kohti kattoa.

”Luulin, ettei sun perhe ole täällä?”

Matti laski katseensa ja jatkoi oman erikoiskahvinsa valmistamista mutisten:

”Tuo on sitä narahtelua, mistä puhuin. Talon rakenteet vaan elää, ei sen kummempaa”.

”Pitäisikö kuitenkin varmistaa?” kysyin silmäillen edelleen kohti kattoa. Kolahdus oli kuulostanut enemmän jonkin tavaran kaatumiselta tai putoamiselta, ei narahdukselta.

Matti kohautti harteitaan, ja lähti kävelemään kohti portaikkoa saatuaan erikoiskahvinsa valmistettua. Juoma jäi keittiön tasolle jäähtymään.

Portaat narahtelivat kävellessäni miehen perässä kohti yläkertaa. Pohdin mielessäni, josko Matin vaimo olisikin yläkerrassa lasten kanssa, ja mies olisi vain liioitellut asioitaan.

Mutta yläkerran aula oli tyhjä ja hiljainen, samoin lasten huoneet ja makuuhuone. Missään ei näkynyt  pudonneita tai kaatuneita tavaroita, jotka olisivat kolahduksen aiheuttaneet.

”Kuten sanoin, talon rakenteet vain elävät.” Matti tokaisi astellen kohti portaikkoa. Tuskin olin itse ehtinyt kahtakaan askelta ottaa, kun alakerrasta kajahti särkyvän astian ääni. Säpsähdin ja vilkaisin Mattia kysyvästi. Hetken aikaa ainakin kuvittelin näkeväni Matin kasvoilla epävarmuuden tämän lähtiessä kohti alakertaa. Askel ei ollut enää yhtä varma.

Alakerrassa ei ollut ketään. Keittiössä näin, miten Matin juuri keittämä kahvi oli nyt pitkin lattiaa ja muki palasina lattialla. Sitä katsellessa en voinut olla toteamatta:

”Melkoinen narina teillä.”

Matti alkoi kerätä sirpaleita lattialta mutisten, että talon kiinteät pinnat olivat varmasti jääneet rakentajilta mittaamatta, jonka takia ovat jääneet hieman vinoiksi, ja siksi tavaroita lenteli.

”Lenteleekö useinkin?” kyselin Matin siivotessa kahveja talouspaperilla.

”Välillä joo... No melkeen joka päivä. Oon yrittänyt saada vatupassilla todisteita, että nää on rakennettu päin helvettiä, että saisi joku tulla korjaamaan.”

”Montako oot saanut jo mitattua, että on vinossa?” kysyin rupattelevaan sävyyn.

Matti mutisi jotain niin, etten meinannut saada selvää. Mutta epäilisin hänen sanoneen ”en yhtäkään”.

Kahviepisodin jälkeen istuin olohuoneen harmaalla sohvalla, ja vilkuilin ympärilleni pohtien missä vaiheessa kehtaisin tehdä lähtöä. Matti istui samaan sarjaan kuuluvalla nojatuolilla, ja hiveli toisen käden sormilla sen pintaa hermostuneen oloisena. Olohuoneen lasipöydällä olevassa kristallimaljakossa oli tulppaanikimppu jo parhaat päivänsä nähneenä, kukkien keltainen siitepöly oli levinnyt pitkin pöydän pintaa ja pöydällä oleville sanomalehdille. Päällimmäisen lehden päivämäärä näytti olevan viikon vanha.

Olin jo avaamassa suuni ilmoittaakseni lähdöstä, kun nurkassa seisova taulutelevisio räpsähti päälle lumisadetta näyttäen.

Matti huokaisi turhautuneesti.

”Taas toi tekee tota. Pitäisi ostaa uusi. Tossa on joku vika, joka saa sen käynnistymään itsekseen”.

Nyökkäsin hitaasti ja silmäilin television suuntaan. Erityistä huomiota kiinnitin television virtajohtoon, joka lepäsi lattialla pistokkeesta irroitettuna.

Matti ilmeisesti havaitsi katseeni jatkaessaan lausetta:

”Otin sen irti joku aika sitten. Mutta tossa on varmaan joku, että varaa virtaa ja siksi toimii ilman tuota. Tiedäthän, kun ei oikeen muutakaan syytä voi olla”.

En vastannut mitään, tuijotin television lumisaderuutua, jossa olin näkevinäni jonkin hahmon muodostuvan sen rakeisen sateen keskelle. Se värähteli, katosi ja ilmestyi uudelleen. Tummeni ja vaaleni, katosi ja ilmestyi.

”On varmaan kätevää, kun voi katsella telkkaria ilmaiseksi” totesin hitaasti katsoessani ruudulla näkyviä kasvoja, jotka hitaasti tulivat selkeämmäksi ja selkeämmäksi. Tuijotin niitä lähes hypnoottisesti, niiden tuijottaessa minua takaisin.

Matti ponkaisi kärsimättömänä ylös, ja yritti painaa television virtapainikkeesta sammuksiin. Tämä ei luonnollisestikaan toiminut, kun laitteeseen ei virtaa mistään edes näennäisesti tullut.

”Tiedät varmaan, miten optinen harha toimii. Joku alkaa näyttämään joltakin, mitä se oikeasti ei ole.” hän tiuskaisi ja kääri television johtoa kerälle.

”Tää paska lähtee nyt ulos, heitän huomenna töiden jälkeen kierrätysasemalle.” Matti puskutti raahatessaan valtavaa laitetta kohti ulko-ovea.

Totesin mielessäni, että tässä oli oma tilaisuuteni poistua. Kävelin Matin perässä eteiseen, ja vedettyä kengät jalkaani totesin, että olisi jatkettava matkaa.

”Okei. Mutta huomasit varmaan itsekin, että talo vaan narisee ihan normaalisti?” mies kysyi hengästyneenä pyyhkäisten hikeä otsaltaan. Näin Matin olan ylitse, miten pihanurmikolle heitetyn television kuvaruutu alkoi taas näyttää elonmerkkejä, enkä tiennyt mitä vastata.

”Joo… mun pitää nyt mennä.” totesin kohteliaasti ja kävelin Matin ohitse jatkaen matkaani pois pihalta. Jatkoin kävelyäni jalkakäytävälle, kunnes Matin kotitaloa ohittaessa havaitsin sivusilmälläni liikettä. Pysähdyin ja katsetta kääntäessä näin, miten olohuoneen valkoiset kangasverhot heilahtivat. Oletin näkeväni Matin, joka vielä vilkuttaisi minulle tai jotain. Mutta valkeat verhot raottuivat itsekseen hitaasti, eikä niiden avaajaa näkynyt.

Kuulin Matin kiroilevan äänekkäästi etupihalla televisiolleen, joka luultavasti näytti nyt "virtavarauksen" ansiosta tuijottavia kasvoja.

Ikkunalle muodostui hahmo. Se rakentui kuin hiukkanen hiukkaselta, tullen hetki hetkeltä selkeämmäksi. Se oli kuin varjo, mutta yhtä aikaa kiinteä. Se oli pitkä, yltäen aina ikkunan yläkarmiin asti.

Se nosti kätensä painaen pitkäsormiset kämmenensä vasten ikkunan ruutua. Tuijotin sitä, ja uskoin sen katsovan minua, vaikken voinut sitä täysin tietää. Sillä ei ollut kasvoja.

Hetken kuluttua se kohotti toista kättään, ja vilkutti minulle pitkiä ohuita sormiaan hitaasti notkistaen.

Nostin käteni ja vilkutin takaisin. Etupihalta kuuluva ulko-oven voimakas pamahdus kertoi Matin palanneen takaisin sisälle. Hahmo haihtui ilmaan, jättäen jälkeensä valkoisissa verhoissa pyörivät tummat savuvanat.

Jatkoin matkaani hitain askelin miettien huomista työpäivää.

Matti kertoisi saaneensa uuden kämppäkaverin.