Ajattelin tuossa pilvisen lomapäivän kunniaksi käydä pitkästä aikaa metsälenkillä. Ajatuksen tasolla ihan toimivaa stressinhallintaa, kulkisin omaan tahtiin hiljaista metsätietä pitkin kostean hiekkapolun kahistessa, sateen raikkauden tuoksuessa. Jos saisi samalla vaikka jonkun normaalin postauksen aikaiseksi.
No, ihan putkeen ei mennyt sekään.
Metsäpolku oli pitkä ja hiljainen, vastaantulijoita siellä näkee harvemmin kuin minua sosiaalisissa tapahtumissa.
Ei, en ole mikään urheilullinen. Lenkki on minulle yhtä kuin hidas kävely musiikkia tai tarinoita kuunnellen. Harmikseni tällä kertaa jouduin tyytymään lintujen lauluun, koska kuulokkeeni olivat hajonneet.
Jos olisin voinut keskittynyt kuuntelemaan musiikkia tai tarinaa, en olisi ehkä huomannut sitä, mikä sai minut poikkeamaan polulta.
Se oli jokin outo tunne. En osaa selittää sitä, mutta se tunne oli vahva. Pysähdyin ja tähyilin metsää kuin etsiäkseni jotain. En tiedä, mitä yritin katseellani tavoittaa, mutta oli käveltävä lähemmäs voidakseni nähdä sen. Askel askeleelta kuljin kauemmas polulta, kohti syvälle metsään. Oksat rasahtelivat tennareideni alla, sateesta kosteat mustikanvarvut kastelivat verkkareiden lahkeet. Märän sammalmättään yli kävellessä vesi tunki sisään tennareista kastellen myös sukkani. Mutta en välittänyt, vain päämäärällä oli väliä. Päämääräni oli se, mitä lopulta tavoittaisin kulkiessani riittävän syvälle metsään.
Joka hetki tuntui, että se voisi olla jo seuraavan kiven takana. Tai siitä seuraavan puun. Ehkä tuon kaatuneen puun juurakoiden alla. Se jokin, mitä ikinä se olisikaan. Jotain, mitä tunsin kovasti haluavani löytää.
Mutta joka kerta se tuntui karkaavan kauemmas.
Hiestä märkänä pysähdyin lopulta metsäaukealle, jonka harmaa jäkäläinen kallio oli kuin valopiste hämärän metsän keskellä. Metsän, joka tuntui jatkuvan loputtomiin.
Istuin kalliolle hengittelemään kiroten, etten ollut ottanut vesipulloa mukaan. Tosin, tarkoituksenani ei missään vaiheessa ollut lähteä rämpimään keskelle polutonta metsää. Hengityksen tasaantuessa järki alkoi palailla, ja mietin kuinka syvälle metsään olin ehtinyt. Mikä se tunne ikinä oli äsken ollutkaan, se oli nyt poissa. Mitään muuta täältä ei tulisi löytymään, kuin lastillinen punkkeja irrotettavaksi.
Metsässä oli todella hiljaista. Tiedän, moni lähtee metsään kuuntelemaan hiljaisuutta, mutten tarkoita nyt sitä. Vaan oikeasti, hiljaista. Ei lintujen ääniä, ei puiden havinaa, ei mitään. Loputon, katkeamaton hiljaisuus.
Jokin siinä tilanteessa nosti ihokarvani pystyyn. Kuulo herkistyi tunnistamaan pienet rasahdukset, joita kuvittelin kuulevani sen oudon syvän hiljaisuuden keskellä. Kaikkiaan tuntui, että tilanteessa oli jotain todella outoa.
Kuuntelin, kuinka edessäni seisovan puun runko rapsi. Kuin jokin hivuttaisi kynsiä hiljalleen puun runkoa vasten.
Vierestäni kuuluva laahaavan kiven ääni sai pääni kääntymään. Katsoessani vieressäni seisovaa suurta kiveä, olisin voinut tulkita sen ensin optiseksi harhaksi. Kivi näytti liikkuvan. Hitaasti sentti sentiltä, mutta silti niin, että näin sen. Alkaessani miettiä kallion kaltevuutta, sai puun rungon rapina taas huomioni. Rapina kuului hiljaisena ja katkeilevana. Ehdin käydä mielessäni läpi vaihtoehdon rungon toisella puolella rapistelevasta oravasta, kun näin sen.
Neljä pitkää, harmaata kynttä liukui hitaasti esiin, paljastaen perässään lähes kivenvärisen käden. Eikä vain lähes, vaan tarkemmin katsottuna, se oli kiveä. Erotin sen pinnalta jopa jäkäläkuvioita. Kiveä, josta muodostuivat niin sulavasti liikkuvat sormet. Katselin, kuinka ne tanssivat rungon pinnalla kuin pianistin sormet koskettimilla, kunnes lihakseni muistivat kuinka liikutaan. Nousin ja lähdin hitaasti kävelemään. Mitä se kaikki olikin, toivoin sen kohdalla toimivan, että kävelisin vain rauhallisesti pois paikalta.
Sydän hakaten kävelin omia jälkiäni takaisin oksat rasahdellen. En voinut olla ajattelematta, että se vahva tunne oli tainnut olla keino saada houkuteltua joku tarpeeksi syvälle metsään. Syystä, jota en juuri sillä hetkellä kokenut tarpeelliseksi alkaa syvemmin ajatella.
Yritin pitää mielen tyhjänä ja rauhallisena. Jokaisesta rasahduksestani ympärilläni mietin, että oliko tarkoituksena pelotella minut juoksemaan syvemmälle metsään. Sen sijaan jatkoin paluusuuntaan kohti hiekkatietä, kiertäen jokaisen puun mahdollisimman kaukaa.
Polulle päästyä koin lähes sanoinkuvaamatonta riemua, mutta en vielä uskaltanut tuulettaa. Matka jatkui vielä, kunnes olisin viimein metsästä pois.
Vaisto sanoi, etten saisi juosta. Olisi käveltävä rauhallisesti, kuin en olisi pakenemassa.
Kuullessani takaani kahahtavia askeleita olisin halunnut rynnätä karkuun vauhdilla, jota voisi pikajuoksijakin kadehtia. Askeleet kahahtivat ja laahasivat, tuntuivat lähenevän. Mutta vaisto päässäni huusi, etten saisi katsoa taakseni.
Jokaisella askeleella odotin jonkin tarttuvan olkapäästäni. Ja jokaisen askeleen jälkeen odotin sen tapahtuvan seuraavalla askeleella. Tuntui, että sydämeni hakkaaminen kuului jo yhtä äänekkäästi kuin askeleetkin.
Asfaltoidun päätien näkeminen ei koskaan ollut tuntunut yhtä helpottavalta. Tarpeeksi kaukana metsän rajasta uskalsin viimein kääntyä. En nähnyt mitään, en muuta kuin tien ja matkan päässä häämöttävän metsän. Ja metsän reunalla ison kiven, jota en ollut nähnyt siinä aikaisemmin.
En taida mennä poimimaan sieltä mustikoita tänä kesänä.
